Johdanto
 

Toissapäivänä pankissa maksoin vuokran,
kirjoitin kuitin ja hämmästellen huomasin,
että pankkineiti löi kuittiin leiman, niin,
leiman tai kaksi,
ja minun käsieni jo levätessä tiskillä rauhassa
käynnistyi ankara prosessi.
Kassakoneet rätisivät,
kengät kopisivat,
ovia avattiin ja
suljettiin.
Ilmastointilaitteita hankittiin, lippuja varattiin,
käteltiin, ruokalistoja uusittiin, puolueita perus-
tettiin. Huippunopeat pyörät pyöriessään kas-
vattavat näistä prosesseista sangen näyttäviä.
 
 

1.
 

Totisesti, eikö pyörimisliike ole
sarja prosesseja,
eikö maailman olemus liike.
 
 

No niin, tästä syystä sitten
tapasin tietysti Kafkan
mökillä Hilerannassa:
 
 

Tahtomattani siis olen kuori, minä aloitan (kaikki
tuon onnettoman pankkijutun vuoksi) ja koska
maailman prosessit ovat päämäärättömät, vailla
mieltä (näin viittaan pyörimisliikkeeseen) olen
minäkin maailman ankaran loogisuuden puit-
teissa päämäärätön, tapahtumispaikka.
 
 

Hän katsoo hiljaa ulos ikkunasta
miten kallion taipeesta rehottava heinä
kaatuu illan alle.
 
 

Ja minä koetan olla niin,
ettei penkki natise.
 
 

Ja hän
napauttaa sormella
pöytää.
 
 

Miksi sitten kuori, nämä rajat,
mikä estää lopullisen sekoittu-
misen maailmaan, taas minä.
 
 

Hän tekee käsillään
nupun
ja sanoo, että
rajat ovat täysin oletetut,
ehkä jopa kuvitellut.
Ja minä koetan olla niin,
ettei penkki natise.
 
 

Sillä se, että maailma pulppuaa muotoja
ja tajunnanpisteitä, ei toki tarkoita,
että ne olisivat erotettavissa maailmasta
enempää kuin vesimolekyylit vedestä.
 
 

Hän sanoo
ja minä katson hiljaa ulos ikkunasta
iltaa.
 
 

Tämä heterogeeninen puuro
maailmaksi kutsuttu
on puuroa
ja rajat nämä ankarasti valitut
myös puuroa.
Mutta prosessit ovat olemisen tähden.
Tarkat, syysuhteiltaan selkeät
kuin terävällä kynällä piirretyt.
 
 

Ja puista kasvaa
pitkät
varjot
yli pihan.
 
 

2.
 

Pyörät syytävät
sivutuotteenaan tuskaa
maailman ylle,
pilviharson alle.
 
 

Ja heti Kafka ryhtyy syyttämään minua
runollisuudesta
hyvin loukkaavaan sävyyn.
 
 

Sillä prosessit,
pyörät, liike,
maailma, kaikki
on olemukseltaan
tuskaa.
Eksaktia. Täyttä.
Mitään ei tule lisää,
mitään ei katoa.
 
 

Mutta ei kukaan voi tuntea maailman tuskaa
itsessään
ellei omista omaa haavaa,
ei maailman avuttomuutta
ellei omista omaa ahdistustaan.
 
 

Hän nostaa jalkansa toisen yli
ja koettaa olla niin,
ettei penkki natise,
sillä täällä on hyvin hiljaista.
 
 

Haavoittunut näkee maailmassa
oman haavansa
ja se, joka näkee maailman läpi
Järjestyksen
ei ole koskaan haavoittunut.
 
 

Mutta ei siltikään näe huonommin,
ei siltikään näe huonommin,
minä huidon käsiä ilmassa
ja pyöritän silmiä,
sillä minun suustani on
jo kauan sitten lakannut kuulumasta ääntä.
Syrjäsilmin huomaan
pihan menneen hajalle yöhön.
 
 

Huoneessa on niin pimeä,
ettemme voi enää erottaa
toisiamme.
 
 

Haavoittuneet
näkevät tarkimmin,
haavoittuneet
makaavat likellä maata
ja näkevät.
 
 

Mitään ei tule lisää
mitään ei katoa
 
 

siksi molemmat tuntevat maailman aukottomaksi
kokonaisuudeksi elävän ja kuolleen aineen por-
taattomaksi rakennelmaksi ja ehjä kutsuu tätä
Järjestykseksi — haavoittunut absurdiudeksi
mutta mistä he voisivat olla eri mieltä.
 
 

Ja äkkiä minä huomaan,
että minun ruumiini on revennyt
ylhäältä alas asti.
Lämmin veri valuu käsivarsia myöten
ja kyynärpäät ovat tarttuneet pöytään.
 
 

Täällä ei liiku mikään,
ei vesi,
ei pilvet.
Jossakin käännetään sanomalehden sivu,
jossakin unohdetaan,
avataan pullot ja levitetään servietit.
Täällä ei liiku edes vesi.
 
 

Kafka on saattanut lähteä,
pimeässä sitä ei
voi tietää.