Humanistisen ja luonnontieteellisen asenteen, hahmottamistavan rajankäynti on tietenkin vaikeaa. Minä olen sitä tässä kuitenkin tekemässä. Ja puhtaasti subjektiivisesta kirjailijan vinkkelistä käsin.

Tieteenalueinahan ne ovat samasta puusta veistettyjä. Renessanssiajan humanismi oli jo korottanut ihmisen itsenäiseksi, arvokkaaksi olennoksi, jolla oli valtaa luontoon nähden. Näin se raivasi tietä uudenlaiselle luonnon tuntemukselle ja luonnontieteelle.

Tämän ajan luonnontieteen näkemys elämästä edustaa kenelle tahansa sivistyneelle ihmiselle kehityksen huippua. On tapana ajatella, että aivan samoin kuin me olemme fyysisesti kehittyneet evoluution paineessa, on myös kehittynyt meidän tietomme ja tietoisuutemme.

Nykyajan tiedemies on kuitenkin ajattelussaan paljon vaatimattomampi kuin renessanssiajan kollegansa. Ainakin hän on valmis kestämään kosmiset mittasuhteet saavuttavaa filosofista epävarmuutta. Tai sitten hän ei ylimalkaan tunne kiinnostusta ihmisenä olemisen äärimmäisiä kysymyksiä kohtaan.

Tietoisuuden ongelma sivuutetaan sellaisillakin tieteen alueilla, joissa sen kuvittelisi olevan hyvinkin keskeinen, kuten esimerkiksi aivotoiminnan tutkimuksessa.

Ehkä tämä tilanne on kuitenkin syntynyt puhtaasta nöyryydestä: Mitkään kokeelliset tai käsitteelliset menetelmät eivät tarjoa mahdollisuuksia lähestyä tietoisuuden ongelmaa siten, että se tarjoaisi arkipäivän ajatteluun mitään uutta.

Oli miten oli, tällaisesta asenteesta syntyy puhtaasti materialistinen maailmankuva.

K.V. Laurikainen kirjoitti joskus, että tällainen materialistinen maailmankuva on tiedemiesten keskuudessa suorastaan ohjelmallinen. Tuntuisi melkein siltä kuin kysymyksessä olisi tiedostamaton, agnostinen asenne, joka on johdonmukaista seurausta tieteen ja filosofian historiassa toistuneista turhautumista, kun ihminen on yrittänyt ratkaista ongelmia, joihin hänen kapasiteettinsa tuskin koskaan voi riittää.

Ellei nykyajan tiedemiestä olisi tahtomattaan asetettu toimittamaan ylipapin virkaa, meidän tuskin kannattaisi huolehtia näistä kysymyksistä. Mutta asiat ovat niin kuin ovat: meidän lohduttoman yksiulotteisen maailmankuvamme ovat rakentaneet juuri nuo vaatimattomat tiedemiehet, jotka ovat yksinkertaisesti esittäneet meille sinänsä hyvän työstrategiansa.

Me tietenkin kuuntelemme heitä, sillä he ovat tehneet lisäksi paljon ihmetekoja. Ja samasta syystä nuo työmenetelmät ovat vähitellen muuttuneet meidän mielissämme filosofisiksi näkemyksiksi.

Vaikka meidän tuntemamme humanismi sanoutuu irti niin muuttumattomasta järjestyksestä kuin vallastakin ja on näin perustaltaan yhtä kriittinen ja järkiperäinen kuin tieteellinen ajattelutapa, se tuntuu todella puhuvan aivan toista kieltä, ajautuneen mahdollisimman kauas luonnontieteellisestä asenteesta.

Mutta vastakohtia nämä maailmat toisilleen eivät kuitenkaan koskaan voi olla.

Tavalla tai toisella myös taiteilija, kirjailija on luonnontieteilijä, tietoisesti tai tiedostomattomasti. Hän tutkii ympäristöään, asettaa ratkaistavakseen kysymyksiä ja premissejä, jotka koskevat ympäröivää maailmaa. Tai pelkästään kirjoitusprosessia, syntyvää tekstiä itsessään.

Kirjailija vainuaa — ja tämäkin voi olla tiedostettua tai tiedostamatonta — yhteiskunnassa vallitsevat jännitteet, ristiriidat, tulevat aatteet. Hän myös tutkii mennyttä, tekee menneistä tapahtumista yhteenvetoja ja rakentaa näistä nykyisyyteen päteviä merkityksiä.
 

Luin äskettäin Rishna Duttan ja Andrew Robinsonin laatimasta Tagore-elämänkerrasta The Myriad-Minded Man kuvauksen Einsteinin ja Tagoren keskustelusta. He puhuvat siitä, miten tiedemies ja runoilija eroavat toisistaan. En muista keskustelua aivan sanatarkkaan, mutta suurinpiirtein näin se meni:

Ensin Tagore sanoo: ”Tieteellinen näkökulma on vain tieteellisen ihmisen ajattelutapa. Kaikki hahmottaminen on subjektiivista. Taiteilija ja tiedemies ovat siis samalla janalla.”

Tähän Einstein vastaa: ”Ei pidä paikkaansa. Tuo pöytä tuossa on olemassa huolimatta meidän tavoistamme katsella sitä. Vaikka poistuisimme tästä huoneesta, pöytä olisi olemassa.”

Tagore vastaa: ”Mistä sen tietää?”

Ja Einstein hämmästyneenä, tuntien Tagoren syvästi uskonnollissävytteisen runouden: ”Eikö sentään Jumala ole teille sinänsä olemassa? Vai ajatteletteko samoin Jumalasta?”

Tagore: ”Mahdollisesti.”

Johon Einstein huudahtaa ivallisesti: ”Sittenhän minä olen uskonnollisempi kuin te!”

Einsteinin ylivoima tuossa keskustelussa muuttuu aivan toiseksi nyt, kun tiedämme, että tieteen maailmoihin on astunut kvanttifysiikka. Kvanttifysiikassahan tutkitaan äärettömän pienten partikkeleiden liikkeitä, joissa syy- ja seuraussuhteet eivät päde enää perinteisellä tavalla. Joudutaan todennäköisyyksiin, alueille joilla ei enää voida saada varmaa joko-tai -tietoa.

Yllättävästi Tagore, runoilija ja humanisti, onkin nykyaikaisen tieteen katsannossa ajatellut tieteellisesti oikeaanosuneemmin kuin tiedemies Einstein!

Tagore oli oikeassa: Asiat voivat olla ja ei-olla yhtäaikaisesti.
 

Kiintoisa ja tunnettukin esimerkki taas kirjailijan äärettömän tieteellisestä tavasta lähestyä omaa työtään on Edgar Allan Poen analyysi runouden kirjoittamisesta. Hänestä runosäkeiden kirjoittamisen periaatteista ”kaksi kolmasosaa kuuluu eittämättä matematiikkaan”.

Esseessään The Philosophy of Composition Poe selvittää kohta kohdalta tunnetuimman runonsa ’Korppi’ syntytavan.

Hän aloittaa sanomalla: ”Tarkoitukseni osoittaa, ettei yksikään kohta sen kompositiossa ole enempää vahinkoa kuin intuitiotakaan... Ja että työ etenee askel askeleelta täyteen kokonaisuuteensa matemaattisen probleemin tarkkuudella ja ankaruudella.”

Hän siis kertoo halunneensa laatia runon, joka sopii sekä populaariin että kriittiseen makuun. Kirjallisen työn pitää olla yhdellä kertaa luettavissa, sillä kuten hän sanoo: ”Jos kirjallisen teoksen lukee kahdella istumalla, maailman meno synnyttää häiriön, joka tuhoaa sen täydellisesti.” Näin Poe päättelee, että runossa tulee olla enintään 100 säettä.

Kauneuden kokemus on hänestä syvintä runouden aluetta. Melankolia sen korkeimpana ilmenemismuotona on pätevin, legitiimein kaikista runollisista sävyistä. Melankolisin aiheista on kuolema, mikäli kysymyksessä on kaunis nainen.

Monin päättelyin Poe valitsee näiden tosiasioiden pohjalta taiteelliseksi vaikutuskeinoksi loppukertoimen. Sen tulee pitää sisällään pitkä soinnullinen vokaali ja kevyesti äännettävä konsonantti. Näitä ovat o ja r.

Edellisten kolmen lähtökohdan, siis runon pituuden, alueen (aiheen) ja sävyn pohjalta, on hänestä selvää, että ensimmäiseksi mieleen tuleva sana on ’nevermore’. Se saa toistua jokaisen säkeen lopussa.

Seuraavaksi Poe pohtii kuka tämän sanan sanoo. Lainaus: ”En voinut olla huomaamatta vaikeutta, joka syntyy oletuksesta, että tuollaisen sanan jatkuvaa, monotonista toistamista harjoittaisi ihminen.”

Ihminen järjellisenä olentona, sen enempää kuin puhuva, mutta ei-järjellinen papukaija — surumieliseen sävyyn täysin sopimattomana — eivät käy päinsä. Mutta musta, synkkä korppi oli tarkoitukseen oivallinen. Korppi saa toistaa ’ei milloinkaan’ yhä uudelleen ja uudelleen kuollutta rakastettuaan kaipaavan miehen kysymyksiin.

Näiden kehitelmien jälkeen Poe aloittaa runon kirjoittamisen sen huippukohdasta, kliimaksista. Hetkestä, jona korppi ilmoittaa, ettei mies enää koskaan (nevermore) tule tapaamaan rakastettuaan — ei kuolemankaan jälkeen. Vasta sitten Poe rakentaa tuohon säkeistöön johtavat portaat. Siis itse runon. Ja loppusilaukseksi vielä sen viimeisen säkeen, joka vasta paljastaa korpin symbolisen luonteen. Korppi on tuska itse.

Poen mukaan vain pitämällä herkeämättä silmällä jo valmista huippua, runo voi johtaa erehtymättömän loogisesti sitä kohti.
 

Tosin esimerkiksi kirjallisuudentutkija Eino Krohn kirjassaan Esteettinen maailma ei oikein ota uskoakseen Poen selvitystä runonsa syntytavasta, vaan arvelee Poen keksineen sen jälkeenpäin. Näin varmasti moni Poen lukija ajattelee. Saattaa olla, että prosessi onkin osittain tapahtunut tiedostamattomalla tasolla, mutta yhtä kaikki, se on tapahtunut.
 

Enemmistö runoilijoista ei varmastikaan ole kiinnostunut näin analyyttisella tavalla oman tekstinsä syntytavasta. Prosessi saattaa olla yhtä tarkka, mutta tekijälle itselleen tyystin tiedostamaton.

Sen sijaan sellaisia runoilijoita on kosolti, jotka suhtautuvat samalla tavoin ympäröivään maailmaan. Maailma ja sen prosessit on havaittava, saavutettava ja hahmotettava äärimmäisen täsmällisesti. Suorastaan matemaattisen täsmällisesti. Luulen itse kuuluvani tähän runoilijoiden heimoon.

Runokoelmassani Kala on meren kuva kuvaan tuon prosessin paradoksaalisuutta näin:

Kala on meren kuva
ja lintu ilman
ja ihmisen mieli
maailman kuva,
ei se täältä voi päästä ulos,
ei ole ovea ulos täältä.

Samassa paradoksaalisessa tilanteessa on myös tiedemies. Tietoisuuden ongelma on kuin onkin ratkaisematon. Ja maailman hahmottaminen voi tapahtua vain ihmisen omien rajojen sisällä.

Jatkan edellisen runon ajatusta seuraavassa. Se on Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan promovoiduille vuonna 1994 kirjoittamani promootioruno. Siitä ote:

...niin meidän mielemme,
lepää muottinsa muotoisena
itsensä muotoisessa maailmassa,
omien ääriensä sisällä se tutkii
äärettömyyttä,
ääriensä sisällä pyristelee
avaruuden ja aineen syvyyksiin.
 
Tämä on kaikki
vähän surumielistä.
 
Sillä sanomattakin on selvää
ettei se koskaan itsestään pääse.
 
Ja meidän on sanottava:
maailma olen minä,
minä olen maailma,
omassa pohjattomuudessani
minä liikun.
 
Vähän surumielistä siis
on luonteeltaan kaikki tiede,
koska se tuntee tämän totuuden,
koska se leikkii näillä ehdoilla,
koska se tietää
ettei ole mielen kammiossa
repeämää,
josta pääsisi pois,
ulos katselemaan.
Sillä niin on, että
silmä ei näe katsettaan,
valonlähde ei valaise itseään.
 
Vähän surumielistä,
hyvin nöyrää
on luonteeltaan
kaikki tosi tiede.
Vähän surumielistä,
hyvin rohkeaa —
 
retkeillessään
tiedon rajoilla
 
tekee se retkeä
ihmisen mielen rajoilla.

Tieteellinen ja taiteellinen tapa hahmottaa maailmaa eivät siis ole toistensa vastakohtia.
 

Ei tarvitse aivan mahdottomasti mennä ajassa taaksepäin aikoihin, jolloin tieteen ja taiteen vastakkainasettelua ei ollut olemassakaan. Renessanssitiedemies ei todellakaan tuntenut tiedekuntarajoja, hän oli parhaimmillaan runoilija. Ajattelun tulokset taipuivat hyvin sonettimuotoon. Tieteen ja taiteen materiaali oli vielä samaa. Kysymys oli useimmiten Jumalasta, ensimmäisestä Prinsiipistä. Myös rakkaus kuului olennaisesti tieteellisen pohdinnan piiriin.

Renessanssimies Giordano Bruno (josta kirjoitin 1990-luvulla romaanin Bruno) harjoitti aikansa tieteen täsmällisyydellä rakentamaansa monimutkaista muistitekniikkaa. Hän teki sitä ruoskiakseen itseään kohti Jumalan suudelmaa, sulautuakseen maailmaan, Yhdeksi Yhteen.

Kopernikuksen aurinkokeskeinen maailmankuva oli hänen muistitekniikkansa tärkein elementti, aurinkohan oli selkeästi Jumalan kuva. Tätä aurinkokeskeistä avaruuden rakenteen mallia hän puolusti ja sen puolesta taisteli härkäpäisesti ja joutui siksi katolisen kirkon toimesta roviolle.

Mutta 1800-luvulla, kun tiede, sellaisena kuin me sen nyt tunnemme, murtautui voimallisesti kulttuurissamme aivan uudenlaiseen, hallitsevaan asemaan, Bruno löydettiin yllättäen unholasta, jonne hän oli vaipunut sadoiksi vuosiksi. Hänet nostettiin nyt tieteen marttyyriksi.

Samalle torille Roomassa, jossa hänet poltettiin, pystytettiin nyt tuon tieteen marttyyrin patsas. Siinä ylväs hahmo pelkäämättä puolustaa oikeaa tieteellistä totuutta.

Huvittavaahan on, ettei Bruno ollut tiedemies, siten kuin me asian nyt käsitämme. Aurinkokeskeinen maailmankuva ja jopa aivan järjetön ja järisyttävä ajatus maailmankaikkeuden äärettömyydestä (johon ei Galileikaan sentään uskonut) syntyi hänen päähänsä puhtaasta taiteilijan intuitiosta. Runoilijan inspiroituneesta näystä.

Siinäpä oli totisesti kirjailija maailmanselittäjänä paikallaan.

Tämä tuo mieleen myös aikaisemmin kuvaamani Tagoren ja Einsteinin keskustelun. Ja sen miten Tagore oli ymmärtänyt intuitiivisesti asian, joka vasta nyt on tieteen viimeinen sana.
 

Taiteen kuten tieteenkin yksi yhteinen tunnusmerkki on myös ehdoton siteettömyys.

Jos siis humanismille tai taiteen tekemiselle olisi haettava vastakkainen hahmottamisen periaate, peräti vihollinen, olisi se minusta ideologiat.

Kirjallisuus ei voi taistella. Taisteleva kirjallisuus on ollut aina huonoa kirjallisuutta. Taide lakkaa olemasta taidetta silloin, kun se ottaa tehtäviä, olivatpa ne sitten moraalisesti puhdasotsaisia tai äärimmäisen epäilyttäviä.

Ihmiselämän ytimen hengissä säilymiselle on aina ollut elintärkeää, että taide, kirjallisuus on ruokkinut hapellaan maailman verisuoniston. Ei taistelemalla jonkin puolesta tai jotakin vastaan, vaan hengittämällä vapaasti. Ihmettelemällä. Tarkovskin sanoin: ”Vain kasvava, taipuva koivu elää.”
 

Niinhän tiedekin tekee; ihmettelee. Myöskään tieteen uusin tulos ei koskaan ole sen viimeinen sana. Eivätkä ideologiat kuulu tieteeseen, vaikka tieteen kaavussa ne ovat saaneet hirvittäviä asioita aikaan: rotuopit ja oppi naisten vähäisemmästä älystä miehiin nähden ovat lähihistoriaa.

Julistavaa kirjallisuutta on syntynyt kaikissa leireissä, mutta tällainen epäkirjallisuus kuolee aina ideologiansa mukana.

Kritiikki, vanhojen metodien ja vanhojen totuuksien kaataminen, on niin tieteen kuin taiteenkin tärkein työmenetelmä.

Niin: Vain kasvava, taipuva koivu elää.
 

Minulle, kirjailijana ja runoilijana, maailma on pakeneva paikka, sen ymmärtäminen alituista työtä.

Brunon säkeitä lainatakseni (käännöksestä vastaan minä):

Kun minä auki levitin siipeni,
se sai kiven muodon raskaan, raa’an.
Ylös taivaisiin se heti lehahti,
kun sen luokse minä syöksyin maahan.

Runoilijan työ on siis puhua mahdottomasta. Rakastaa ilman toivoa. Mutta: parhaimmillaan runo voi sittenkin välähdyksenomaisesti välittää elämyksen tuosta kuvaamattomasta — sanoittamattomasta todellisuudesta.