Koe

(seitsemäs luku)

Elämän lihaa
 

Päivällisen jälkeen he kaikki saivat sitten kuullakseen kummallisen puheen. Jollakin tavoin se muistutti harsomaisen esiripun kiihottavaa liehuntaa; kaiken takaa kyllä kuulteli jokin asetelma, kuvaelma, näytelmän alku, mutta puheen omituinen epämääräisyys kiinnitti itsessään mieltä enemmän kuin tuo esiin kuultava kuva.

»Puhun voimakkaista symboleista, niistä, jotka vangitsevat meidän mieliämme, jotka kartoittavat meidän elämäämme ja jotka ennen kaikkea johtavat meitä harhaan», Kari Suurmanen aloitti. »Symbolit ovat kaikkien kammottavien vääryyksien ensimmäinen nimittäjä! Ja sittenkin — ilman yhteistä tajuntaa, ilman sovittuja kuvia elämä on pimeyttä ja siksi me ajelehdimme näiden merimerkkien viitoittamassa aallokossa tapahtumasta toiseen. Meidän kykymme ymmärtää tapahtumia liittyy ainoastaan merkkeihin ja me osaamme tuon kirjoituksen kaikki aikakerrostumat, niin kuin meidän ruumiimmekin kantaa itsessään fyysisen evoluution kaikki vaiheet. Onko olemassa puhdasta kieltä? Voiko kieli olla puhdasta omasta itsestään! Voiko multa olla puhdasta maasta, voiko aallokon irrottaa vedestä?» Suurmanen tuijotti vieraitaan vaativasti koko silmiensä sinisyydellä.

Kalle Toivanen oli ajatellut koko ajan betonilaituria, eikä malttanut olla keskeyttämättä. »Onko tällä saarella yhtään kunnollista venettä, jota voisi käyttää myös myrskyn sattuessa?»

»Minulla on kahdeksanmetrinen matkavene, jonka potkuria ja akselia vaihdetaan Söderbyn telakalla», Suurmanen vastasi asiallisesti ja jatkoi saman tien puhettaan eteenpäin. »Kieli — kun se hienovaraisesti irrotetaan suurien symbolien ympäriltä ikään kuin solulima erotettaisiin tumasta — paljastuu suurempien merkkien hienosäätömekanismiksi. Kielen avulla me voimme jatkuvasti vahvistaa vanhaa, kehittymätöntä, jäykkää kuvavarastoamme, liimata kielen höyryllä, kielen sakalla, kielen liimalla näistä yleisistä merkeistä ketjuja, suoranaisia tarinoita, kokonaisen elämän!» Hän katseli jokaista kuulijaa vuorotellen avoimin kasvoin, mutta alkoi olla selvästi hiukan kiihtynyt.

»Onko kenellekään pälkähtänyt päähän, että ikuisesti samat symbolit kattavat kaikkein hienoimmankin taiteen ja ajattelun. Että kielen sylkeä sotkemalla nämä karkeat objektit eivät muutu miksikään, vaan ne, juuri ne olisi pirstottava ja rikottava», Suurmanen puhui.

»Mutta te käsitätte minut täysin väärin, jos luulette, että olen tässä vain vaatimassa merkkien särkemistä, että olen vain tuhoisalla ristiretkellä esi-isiemme unia, uskoa, sielun ydintä vastaan. Minä olen sodassa meidän sielumme ydintä, suoraan sanoen: meidän kahlittuja aivojamme vastaan!» hän huudahti silmät innosta vettyen, mutta huomasi samassa kuulijoidensa katseissa jotakin epätoivoista.

Tuuli oli ulapalla yltynyt, ikkunat napsahtelivat silloin tällöin liitoksissaan, ja nopea puuska kohautti mäntyjä katon yläpuolella. Villiruusu kynsi ikkunaa.

»Onko kaikki selvää?» Suurmanen katsoi naisiin kysyvästi.

»Ei ole!» Hannes Levo vastasi naisten puolesta. »Onko tällä saarella mitään venettä?»

»Missä on puhelin?» Tomi huusi.

»Puhelinta ei ole», Suurmanen vastasi pehmeästi. »Eikä sähköä. Mutta minulla on muutamia ajatuksia, joita olisin valmis testaamaan todellisiin ihmisiin», hän sanoi hyvin hiljaa, lähes kuiskaten.

»Maksammeko me siitä? Maksammeko me siitä, että yritämme ymmärtää teidän puheitanne?» Tomi kysyi.

»Ei!» Suurmanen korotti ääntään ja antoi lämpimän hymyn puhjeta kasvoilleen. »Ette te tietenkään maksa tästä mitään! Te olette minun vieraitani!» hän ilmoitti yllättäen. »Pelkästään käytännön syistä minun oli pakko merkitä jokin hinta ilmoituksiin...ymmärrätte varmaan. Mutta nyt minä olen onnellinen voidessani toivottaa teidät tänne ystävikseni ja vieraikseni.»

Kuulijat vaikenivat tyrmistyneinä. Hetken aikaa epävarmasti toisiaan vilkuiltuaan he nyökyttivät päätään hyväksyvästi.

»Suokaa anteeksi, minun puheeni vaikeaselkoisuus...minun on välttämättä puhuttava näin karkeasti vakavista asioista, koska käyttelen jonkinlaista kaavakuvaa tai muoviluurankoa, kuminukkea tai mallinukkea, tai paremminkin anatomista kuvaa, halkaistua päätä, jossa aivojen puolikas siististi muutamilla tarkoilla siveltimenvedoilla varjostettuna ja kiillotettuna mutkittelee...Tai ehkä pikemmin kokonaista opetussydäntä, jossa laskimot on värjätty sinisiksi ja valtimot punaisiksi, jossa jokainen läppä ja kammio on jäljennetty äärimmäisen yksityiskohtaisesti, ja joka parhaassa tapauksessa sykähtelee sähköisten pulssien avulla...» Suurmanen vaipui mietteisiinsä, hän näytti tyystin kadonneen omille teilleen, harhailevan yhä kauempana, lähes tavoittamattomissa ja kuulijat alkoivat tulla levottomiksi.

»Eräs, jolla on luultavasti vähän kirkkaampi näkemys näistä asioista kuin meillä täällä, kirjoitti, että sanan merkitys on sen käyttö», Tomi sanoi päätään kallistellen.

»Minä en puhu kielestä, minä puhun elämän lihasta!» Suurmanen kiivastui, käveli muutaman nytkähtävän askeleen sinne tänne, puski uutta kiihtymystä ulos sieraimistaan. »Ei ole mitään kieltä, on vain höyryä! On vain huurua joka ryöppyää sankkana pilvenä meidän huuliltamme ilmaan, jota me hengitämme toinen toistemme suista! Nämä mielivaltaiset tarinat, nämä tekaistut punaiset langat, nämä väärät ratkaisut, jotka risteilevät kaikkialla meidän yhteisen tajuntamme sakeassa kapakkahuurussa hirvittävänä metelinä, kakofoniana, disharmoniana, eivät mitenkään todista, etteikö elämän neitseellisessä, valkeassa lihassa, sen ikinuoressa kudoksessa olisi oma ja täydellinen logiikkansa!» hän huusi. Hänen leukanivelensä lennähtelivät kireän ihon alla ylös ja alas, hän oli selvästi ylittänyt omat rajansa, yltynyt alleviivaamaan turhan räikeällä punakynällä sanottavaansa.

Hän tuijotti noita kuutta valkeaa, mykkää kasvoläikkää pitkään, huokaisi sitten ja lopulta istuutui. »Minä en puhu kielestä, herra K. Aivan turhaa sotkea kielifilosofeja tähän», hän sanoi hyvin hiljaa ja hyvin väsyneen näköisenä. Hän vanheni ja rypistyi kuin tyhjentyvä ilmapallo kuulijoittensa edessä.

»Tarinoilla, logiikalla», hän sanoi, »minä tarkoitan juuri sitä samaa logiikkaa, jota sinäkin epäilemättä etsit kaikesta elämässäsi, vaikkei sinulla ole siihen työkaluja. Tässä suhteessa sinä olet typerämpi kuin ensimmäinen pystyyn nostettu apina», Suurmanen huokaisi.

»Minä vaikenen nöyrästi», Tomi huudahti, asetti leukansa rintaa vasten ja kätensä puuskaan.

Huoneessa oli hiljaista. Tuulenpuuskat olivat asettuneet, meri päilyi piittaamattomana ikkunoiden takana.

Katriina Järve haukotteli suureen ääneen, nousi ja löntysteli pois, hänen raskaat askeleensa tömähtelivät hetken portaikossa.

Muut vieraat katselivat merta, kukin omissa mietteissään. Vaikka heistä kaikista tuntui, että puhe oli pidetty, kukaan ei sittenkään hämmästynyt, kun Suurmanen voimia kerättyään avasi vielä muutaman lauseen verran suunsa.

»Kaikki on totta, ei ole aste-eroja, kieli ja symbolit ovat elimellisesti yhtä meidän kanssamme. Kieli on fyysinen osa meistä; se ei kuvaa yhtään mitään muuta kuin itseään. Me emme ole muovanneet symboleita vaan ne ovat muovanneet meidän aivomme! Me olemme itse niiden tuotetta! Ihmisen aivot eivät ole koskaan valmiiksi kehittyneet, vaan vasta maailma rakentaa ne hitaasti omaksi kuvakseen. Ne muovautuvat ulkoapäin, ne muovautuvat fyysisesti, kaiken aikaa. Eikä meillä ole muuta todellisuutta kuin se, mikä on meidän löydettävissämme.»

Suurmanen puhui nyt näennäisesti itseään vastaan, hän oli ikään kuin vaihtanut hetkeksi puolta, mutta hän teki sen sittenkin vain näyttääkseen miten vahvan vihollisen kanssa oli tekemisissä.

»Analogiat ja metaforat, mitä roskaa!» hän mutisi itsekseen. »Vertauskuvat, ne ovat todellisia, materiaalisia, täysipäiväisiä, täydellisiä itsejään: maailman rakenteita! Symbolit ovat elämän lihaa itsessään, eivätkä sen kuvitusta! Ja niiden voimaa on turha vähätellä, niiden voimaa on mahdotonta välttää. Niiden voimaa on mahdotonta kyllin pelätä!»

<<  Tiina Krohnin kotisivulle