Perimmäinen pahuus asuu arjessa – Tiina Krohn palaa uudella romaanillaan kotimaisen proosan eturiviin
”Jännärijuonen Krohn on laatinut tavalla, johon lajityypin ammattilaiset harvoin yltävät.”
”Amanda joutuu lähestymään pahan ongelmaa kiinnostavasti antiteesin kautta, kirjallisesti kekseliäällä vaakakierteellä. Hän haluaa adoptoida venäläisen katupojan, mutta saa ristikseen huonon omantunnon itsekkyydestään.”
”Kortti Recifestä on hieno, tärkeäkin romaani.”
—Tommi Aitio, Helsingin Sanomat, 1.10.2005
Ihminen ei saa ohittaa oikeuttaan olla maailmaan heitetty
”Kortti Recifestä on teos, joka sitoo maailman paikalleen läsnäolon tihentämällä, läpikuultavalla kielellä. Se ei sisällä moraalisia väitteitä todellisuudesta. Krohnin filosofinen tarkastelu on laadultaan esteettistä, ei julistavaa.”
”Ollaan länsimaisen taiteen aristoteelisessa perustassa, taiteen kyvyssä järkyttää ja järkyttämällä puhdistaa. Romaanissa puhdistavan katharsiksen sisälle vie meri, Krohnin monissa teoksissa keskeinen elementti.”
—Saara Kesävuori, Aamulehti, 1.10.2005
Pahan pyörteessä
”Vaikka Kortti Recifestä karttaa lajinmäärittelyjä, on Krohnin ote niin jännittävä ja jäntevä, että moni jännityskirja kalpenee. Krohnin ratkaisu on nerokas.”
”Vietyään lukijansa kauhun keskipisteeseen Krohn myös vapauttaa hänet kohti valkenevaa kesäaamua.”
”Kortti Recifessä lunastaa paikkansa syksyn proosakirjallisuuden kärjessä. Se puhuu vastuusta ja vapaudesta, hyvän ja pahan suhteellisuudesta.”
—Johanna Vihanto, Uutispäivä Demari, 20.10.2005
Lautasellinen katulasten sisäelimiä
”2000-luvun tšehovilaiset tarpeettomat ihmiset hukuttavat elämänpettymyksensä ja helveteiksi muuttuneet liittonsa puutarhajuhliin sekä naamiopeleihin.”
”Maailman pahuuden tematiikasta huolimatta kirja on paikoin ääneen naurettavan hauskaa sivistyneistökritiikkiä.”
—Jani Saxell, Parnasso, 7/2005
Eettinen tarina avioliitosta
”Tiina Krohnin teos Kortti Recifestä on samaa korkeatasoista laatua kuin aiemmatkin teokset.”
”Krohn on äärimmäisen taitava hahmotellessaan henkilökuvia niin, että ne jäävät huokoisiksi olemalla silti selviä ja havainnollisia. Lause on tarkkaa ja armotontakin, mutta silti se on herkkää ja pitää yllä arvoituksen ilmapiirin.”
—Kaisa Kurikka, Turun Sanomat, 16.12.2005
”Heti kun olet avannut kirjan kannen, pääset mukaan huimaan seikkailuun maailmaan, jollaisessa tuskin olet ollut. Et, vaikka yksi näyttämö onkin huvila-alue Helsingin liepeillä.”
”Aihe — vai pitäisikö sanoa aiheet — ovat kevyttä kuin ruuti, yllättäviä kuin ilotulitus.”
—Marjaana Kytö, Sisuradio, kulttuuriohjelmat, 2005
Kun sivistyksestä tulee kirosana
”Hyvin tehty satiiri on kaunista. ... Niin terävästi ja upean, hillityn ilkeästi Krohn kuvaa helsinkiläistä sivistyneistöä, puutalo-lintukodossaan asuvia arkkitehteja, lääkäreitä, taiteilijoita ja pankkiireja.”
”Krohnin kirjasta tulee mieleen hiottu kristalli, niin tarkkaa työtä se on.”
—Marika Riikonen, Hämeen Sanomat, 16.11.2005
Mestariteos sulkee maailman minuuteen
”Kortti Recifestä on dostojevskilainen kirja myös siksi, että raha ja lapset ovat keskeisiä, ja sen vuoksi, että hyvyys ja pahuus ovat niin salakavalasti kietoutuneet toisiinsa. Eettinen ratkaisu, maailman tässä ja nyt -kokemisen autuus lapsen ja aikuisen yhteisen ymmärryksen kautta on sekin kuin Dostojevskia.”
”Hänen päähenkilönsä kulkee Pietarin Heinätorilla Rikoksen ja rangaistuksen kaduilla, löytää sieltä oman armonsa kuin Raskolnikov omansa. Silti Krohn ei seuraa jäljitellen Dostojevskia enempää kuin ketään muuta.”
”Kerronnan rakenteellista taitoa on siepata globaaleihin mittoihin yltävä katastrofi autuaan tietämättömään Tuomelaan.”
”Havaintojen luojana Krohnissa säilyy runoilijaa ja muusikkoa myös siinä missä hän on tihentymien ja suvantojen vetoisaan vuorotteluun kykenevä prosaistinen rakennustaiteilija.”
—Teppo Kulmala, Keskisuomalainen, 23.10.2005
Paha maa
”Kortti Recifestä tuo tavallisen ihmisen silmien eteen maailman pahuuden, eikä anna mahdollisuutta sulkea silmiä. Puhutteleva kirja, jonka tarinan kuitenkin mieluusti unohtaisi.”
—Susanna Seppänen, Länsi-Savo, 13.11.2005
Murtuva idylli
”Kortti Recifestä on yltäkylläinen teos ja Krohn käyttää kieltä maalauksellisesti luoden romaaniin omanlaisensa lumouksen. Kerronta on runsasta ja kielikuvien sävyttämää ja tämä saa lukijan ikään kuin kietoutumaan tarinan sisään ja ajautumaan sen vietäväksi.”
—Anu Kymäläinen, Salon Seudun Sanomat, 23.11.2005
Runsas jännitysromaani Tiina Krohnilta
”Tiina Krohnin neljäs romaani on yhtä monipolvinen ja aineistoltaan runsas kuin hänen aikaisemmat romaaninsa. Krohn on tarinankertoja, jota viettelee monimutkaistuva juoni ja ihmistenväliset sekä ihmistensisäiset komplikaatiot.”
”Krohn on aina ollut etevä rikkomaan sovinnaisia rajoja.”
—Eila Jaatinen, Etelä-Suomen Sanomat, 27.11.2005
Lennot toisiin todellisuuksiin – Tiina Kailan kirjoittama romaani on valvenäytelmä kolmessa jaksossa
”Valaistu manner on kertakaikkiaan hullunhauska, samalla tavalla kuin unet monta kertaa ovat. Se on kirjoitettu oikulliseen farssin tyyliin. Mitä tahansa voi tapahtua seuraavalla sivulla. Kertojat, unet ja unennäkijät vaihtuvat odottamatta.”
”Kielellisestikin kirja kipunoi. Yksittäiset lauseet voisivat olla säkeitä jostakin runosta tai runoparodiasta.”
”Mihail Bahtin kutsuisi Kailan kirjaa menippolaiseksi satiiriksi. Antiikin satiireissakin lennettiin toisiin todellisuuksiin — taivaaseen tai manalaan — väittelemään filosofisista kysymyksistä.”
—Maria Säntti, Helsingin Sanomat, 28.10.1996
Älyn liekkejä ja tuhkaa
”Tämä on meillä epätavallista tekstiä, todistus siitä, että kirjailijamme eivät enää tyydy vain raottamaan ikkunoita Eurooppaan; jotkut heistä taitavat älyllisen, kriittisen, sanoisinko yleiseurooppalaisen kielen jo fiktiossakin.”
—Mirja Bolgár, Uusi Suomi, 31.8.1990
Portaita kohti valoa – Tiina Kailan Bruno on kirjasyksyn merkkiteoksia
”On vapauttavaa lukea ehjää ajatusta. Bruno-romaanin luvut ovat portaita kohti valoa, kiipeämistä sielun syvyyksiin. Vertaus Lasihelmipeliin ei ole mielestäni liioittelevaa: Brunon muistitekniikassa on samaa näennäisesti ristiriitaisten osien sulautumista yhteen, rauhan tavoittelua ja pelaajan omankin taituruuden esittelyä.”
”Sekä lihallisen että luontoon sulautuvan rakkauden kuvaukset ovat latautuneita ja loistokkaita tuskassaan.”
”Sanoihin on vangittu intohimo, ei ainoastaan kuvaa siitä. Brunolla on varaa pilkata rakkausrunojen kieltä ja sisältöä. Mestari on jo perillä.”
—Mari Viertola, Turun Sanomat, 25.10.1990
Lyyrikon ja sadunkertojan aluevaltaus menneeseen
”Romaanissa on myös kirjallisesti loisteliaita jaksoja. Luku ”Vicit instant” näyttää Kailan kyvyn kirjoittaa Brunon vapaan runollista tajunnanvirtaa, joka kielen kautta luo kuvaa persoonasta ja temperamentista.”
—Markku Envall, Helsingin Sanomat, 31.8.1990
Brunon suuri syleily – Tiina Kailan filosofi on romaanin, ei historian hahmo
”Brunon haavekuvat ovat kuin tyhjään rakennetut tikkaat. ... Tuo nousu on sekä höyhenenkeveä että lyijynraskas. Brunolle sen nimi on rakkaus. Se on sekä tunne että idea, ja tällaisen loistokkaan nousijan Kailan Bruno kauniisti hahmottaa.”
”Ennen kaikkea sen viritys, tunnelma säilyy loppuun saakka. Sitä voi verrata John Dowlandin musiikkiin, jota kantautuu Brunon korviin Englannissa. Läheltä kuultuna Dowlandin laulut ja luuttumusiikki vastaavat kuin mikroskooppista orkestraatiota, jonka vivahteiden alleviivaamatonta runsautta löytyy myös Kailan Brunossa.”
”Bruno on päähenkilönsä historiallista kokoa säikähtämätön romaani.”
—Markku Huotari, Aamulehti, 31.8.1990
Maailmankuvaa rakentamassa
”Kaila luo Giordano Brunon maailmankuvasta ja ajattelusta huikean keitoksen, jossa elää idussaan tämän päivän ihmisen filosofinen dilemma: uskontojen filosofinen tausta, kysymys auktoriteeteista, tieteestä ja uskottavuudesta.”
—Eila Jaatinen, Etelä-Suomen Sanomat, 18.11.1990
Brunon kivinen tie
”Tiina Kaila kirjoittaa elävää ja tiivistä proosaa. Rajanvetäjänä hän osoittautuu taituriksi. Kokonaisuus pysyy hyvin käsissä useista rinnakkaisteemoista huolimatta.”
—Antti Suvanto, Pohjalainen, 18.11.1990
Kailan Bruno on matka keskiajan filosofiaan
”Tiina Kaila on, varsinkin Giordano Brunon loistavia intuitioita kuvatessaan, käyttänyt erinomaisella tavalla runoilijan kieltään. Jotkin kokonaisuudet nousevat esiin muun tekstin seasta huimasti säteillen ja jättävät jälkeensä kauan kestävän, kauniin mielikuvan, joka valaisee koko kirjan.”
—Raija Siekkinen, Etelä-Saimaa, 18.11.1990
Giordano Brunosta, lyyrisesti – Tiina Kaila irtautuu perusproosasta
”Bruno on romaanina pohjattoman syvä ja sielukas, nerokas ja — kyllä, kyllä — ennakkoluulottomasti myös mielivaltaisiin päähänpistoihin tukeutuva. Kailan etuisuutta on laistaa tavanomaiset yksinkertaisuudet ja etsiä Brunon filosofista kosmisuutta, maailman avaruutta syleileviä unelmia.”
—Jorma Heinonen, Keskisuomalainen, 10.9.1990
Autojen musiikkia keskellä sattumien universumia
”Tiina Kailan runot ravistelevat kaiken mahdollisen, ihmissuhteista maailmankaikkeuteen. Silti myrskyn aikana pestään räsymattoa rannalla. Kyse on näkökulmasta.”
—Jukka Koskelainen, Helsingin Sanomat, 26.11.2003
Maailma ja sen tylyt hiirenkorvat!
”Suden runoja on kiinnostava teos, aineen ja hengen tarkkailijan kieltä. Kaila on filosofinen runoilija ilman muuta, mutta ei etäinen, ei liian yksityinen.”
—Sinikka Vuola, MotMot – Elävien runoilijoiden klubin vuosikirja 2003, s. 234–237
”Turvattomuuden tunteen hyväksyminen avaa uudenlaisen maailman, joka on täynnä taikaa mutta ei silti ole sattumanvarainen. Kaila kirjoittaa Helsingin äänistä, jotka ympäröivät häntä kuin sinfonia. Arkipäivän tapahtumista muodostuvaa äänimaisemaa kuvaillaan hellän yksityiskohtaisesti.”
—Markus Jääskeläinen, Turun Sanomat, 27.2.2004
Aineen huuto
”Tiina Kailan neljäs runokokoelma Talven talossa on hyvin kunnianhimoinen. Se rakentaa omaa filosofiaansa samalla kertaa kun se antaa vastauksia ihmisenä olemisen peruskysymyksiin. Älyllisesti vahvaa tekstiä suomalaisesta lyriikasta saa hakemalla hakea. Tässä sellaista on: Kailan teos on hienostunut, viisas kirja. Kaila pohtii olevaista kaikkein alkuperäisimmin kysymyksin ja vastauksin, rohkeasti ja omaperäisesti.”
”Vaikka Kaila on ”materialisti” häntä on kuitenkin vaikea sellaiseksi nimetä — voi sanoa, että hänen runokirjassaan aine huutaa hengen äänellä, luopuminen henkisestä taistelusta aloittaa henkistyneen aineen sodan. Tässä on melkein paradoksi, ja runokokoelmaa voi tällä tavoin katsellakin — on hyvä lukea kirjaa, joka on niin pitkälle tutkittu ja henkistynyt, että se voi heittäytyä lähes nihilismiin ja todeta sen kasvun lähtökohdaksi.”
”Anna Ahmatovan tavoin (rakkautta ei ole) Kaila lähtee liikkeelle siitä, mitä toiset pitävät epätoivon ytimenä. Ja lopputulos on kirja, jonka jokaiselta sivulta tulvii valoa, voimaa.”
—Risto Ahti, Aamulehti, tammikuu 1987
Kuva käsittää ajatuksen
”Kailaa voidaan karkeistaen luonnehtia ajatusrunoilijaksi. Aineettomat käsitteet sekä usein aforismiin taipuva ilmaisu (”Mutta elämä ei opeta. / Ei ole mitään oppimista.”) näyttävät etupäässä järjen ponnisteluilta. Mutta Kailassa on toinenkin, kevyempi ja ilmavampi puoli: kuvallisuus. Esimerkiksi ”Loimi ja kude” luo loistavan ja värikkään näkymän, kun se liikkuu rajoituksetta kuvitteellisessa tilassa; pisarat ja putoukset, kaupungit, kirkot ja veistokset, sirpaleet ja auringot liikkuvat silmiemme editse.”
—Tero Liukkonen, Helsingin Sanomat, 5.2.1987
Matkalla maailmasta pois
”Paradokseissaan ja kaiken näkemisessä suhteellisena Kaila muistuttaa Haavikkoa.”
”Tämä on harvinaisen kunnianhimoinen filosofinen runoelma, jonka terävyys ja syvyys hämmästyttävät.”
—Reino Rasilainen, Parnasso, 1986
Oma jumalansa, maansa ja merensä
”Jo kahdella aikaisemmalla kokoelmallaan omaleimaisena lahjakkuutena huomiota herättänyt Tiina Kaila jatkaa uudessa kirjassaan Kala on meren kuva yhä kehitystään. Päättäväisesti ja varmoin ottein hän lähenee lyriikkamme ansioitunutta kärkeä yhtenä sen mielenkiintoisista nuorista tekijöistä. Tiina Kailan päällimmäiset valtit ovat älyperäinen aforistisuus ja vankka sommittelukyky.”
”Kaila naputtaa täyttä selkeästi ja epäilyksettä. Hän uskaltaa, uskaltaa nähdä, tahtoa ja sanoa.”
”Hän hallitsee myös fantasian keinot, ylistää ainetta ja saavuttaa lennokkuutta asioiden irtonaisuudella. Hänessä on ilmeistä taituruutta.”
—Matti Paavilainen, Uusi Suomi, 6.6.1983
Täydesti hengittävä runo
”Tiina Kailan toisen kokoelman aloituksena on 1970-luvun lyriikassa harvinainen ilmestys: persoonallinen ohjelmanjulistus, vankasti mietitty oppiruno, jonka pohjalta on ilo lukea koko teosta.”
”Jo esikoisteoksessaan Keskustelu hämärässä Kaila harrasti erilaisten maailmankuvien dialogimuotoista mittailua. Tässäkin kirjassa kuuluu järkeistävä, opettava ääni, jonka mukaan ihminen on naulittu maailman mekaaniseen järjestykseen. Sen mukaan ilmassa ei voi kävellä, valosta ei voi keittää kultaa. Kailan runot kumoavat väitteen. Hän on ilmojen ihmeidentekijä, valon alkemisti.”
”Kailan maisemassa taivas näyttää vahvuutensa, maa imee puoleensa. Hänellä on aivan erityinen spatiaalisen (avaruutta, tilaa koskevan) hahmotuksen kyky.”
”Kaila on nuorten runoilijoiden leegion parhaita, koska hänen runoaan kantaa ajattelu, näkemys, tahto kokonaisuuteen, oma ilme.”
—Pekka Tarkka, Helsingin Sanomat, 17.11.1978
Pekka Tarkka: Suomalaisia nykykirjailijoita, Tammi 2000
Otteita esittelystä, s. 86–88:
”Kailan saturomaanien henkilöt ymmärtävät taikuutta, pystyvät siirtymään maailmasta toiseen ja uppoutumaan ”tiiviin, järjestyneen ja järjettömän ja väljän, hengittävän valon salaisuuksiin”, kuten määrittelee C.S. Lewisin innoittamana taikahuilumainen Auringonlaskun torni (1976).”
”Pitkät oppirunot kokoelmissa Kala on meren kuva (1983) ja Valon nälkä (1986) ovat vaihtuvien ja toisiinsa sulautuvien maailmojen mittausta. Kaila liikkuu avarassa merellisessä maisemassa ja aikakausien historiassa.”
”Runojen kaikkielämys ei ollut ensi sijassa metafyysistä vaan aistinvaraista ja fyysistä. Kailan uskontoon kuuluvat huoli, murhe ja levottomuus pikemmin kuin selkeät ilmoitukset.”
”Tältä pohjalta Kaila kehitti kuvallista maailmaansa ja hahmotti taitavasti tilaa: vaeltavat pilvet, aurinko, raottuva taivas ovat transsendenttisen valaistumisen tekijöitä, joiden vastakohtaa ovat tunkkaiset luolat, unen kaivot, elämän syli.”
”Bruno sijoittuu myöhäiskeskiajan ja renessanssin väliseen siirtymävaiheeseen, jolloin keskiaikainen magia oli vielä vallalla, mutta nykyaikaisen tieteen ensimmäiset alut jo nähtävillä. Päähenkilö Bruno edustaa murrosta.”
”Romaani on aatehistoriallisesti perusteellisen oppinut, mutta ei pyri tulkitsemaan filosofiaa vaan elämään sitä. Kaila samastuu Brunon ristiriitaiseen persoonaan ja paneutuu nykyajalle vieraaseen ajattelutapaan runoilijan kiihkolla.”