Meren poikki kulkee veneen varjo
Kala on meren kuva
ja lintu ilman
ja ihmisen mieli
maailman kuva,
ei se täältä voi päästä ulos,
ei ole ovea ulos täältä.
1. Peilikuva
Mutta minä ajattelen
että vankilansa seiniä takovan
ihmisen kauhistus
on se ovi, salattu.
Nurkkaan ajetun pelästys,
kuoleman ääressä, elämän vangin.
Siellä on ovi
missä on kivun korkein sävel,
näkemisen äärimmäinen laita,
kauhun huippu, loppu ja päästö,
siellä on ovi.
Niin aina jossakin
repeää kuva auki
maisemaksi, mereksi.
Niin laajenee meri, kasvaa, kirkastuu.
Ja peilin
pelästyksestä laajenneella kalvolla
lähtee matkaan
veneen varjo.
2. Se on paikalla, täällä
Miten kauan me voisimme kuvitella
edes haaveilla
ettei kauhu meihin koskaan tarttuisi
ei ottaisi liepeestä kiinni,
kun se kaikenaikaa asuu täällä,
samassa hengitysilmassa
se on täällä, helvetti,
samoihin maisemiin piirrettynä
kuin koivujen ikiviiltävä kahina.
Alttiisti se raottelee oviaan,
vilauttelee huoneitaan.
Sen kumisevassa talossa, pimeässä,
on valaistut ikkunat.
3. Sirot varjot, kova valo
Tätä kaikkea minä ajattelen
suuresta kauhistuksesta,
siksi minun on itse sinne,
sen omaan taloon mentävä.
Itse sieltä haettava itselleni
viimeinen näköalapaikka,
verhoton.
Siellä todellisuus on todellista,
siellä sirot varjot kaikkoavat kovaa valoa
ja huuhtoutuu pois tämä maailma:
aivojen hatara lempeä rehottava sakka.
Paljastuu siellä,
sen itse itselleen uneksimansa alta
ensimmäinen näkymä.
Näkyjen takainen.
4. Lähtö
Kun rusoposki aurinko on
laskenut kyllin alas
painautuu meri heti lähemmäs
hengittää raskaasti korvaan
kuiskuttaa kyselee taukoamatta, vene etenee,
naiset taukoamatta puhuvat takatuhdolla
leyhyävät näiden loputtomat hiukset
saaret luiskahtelevat ohitse
sammuvassa valossa
kääntävät kasvonsa pois kiireesti
ovat menossa jonnekin kaikki
kiellettyyn pimeään ohi
eivät ole tuntevinaan
kiepsahtavat selin heti
kun niihin katsoo.
Ja meri tuo jo kostean suunsa
kiinni korvaan
puhelee yhä humalaisemmin
huohottaa raskaammin.
Ja veneen kokassa juo pullosta viinaa
veli kääpiö
käryttää tupakan tupakan jälkeen
roikkuu naisten jaloissa ja käsivarsissa
riitaisena, humalaisena,
naisten katseissa on kirkasta lasia
ja talttuu
talttuu mies silitettäväksi.
Minä en ole koskaan nähnyt paikkaa
jonne olemme matkalla
mutta osaan kuvitella
kumisevan puutalon pimeässä
valaistut ikkunat
musiikin, nopean tanssin.
5. Pimenee
Tanssitalon eteisessä
kaksi vaisua poninhäntää
pyytää lipuista rahaa,
sisältä kuuluu miten
valkea lankkulattia paukkuu
naukuu nuori lauta.
Pitäisi vielä avata toinenkin ovi
ollakseen perillä
pitäisi vielä tanssia
jotta olisi perillä.
Pitkä mies Ahvenanmaalta
vinguttaa viulua,
kolme naista, kääpiö ja kalastaja
ovat kadonneet pimeään. Pimenee.
Nopeita valoja mereltä.
Minä olen jossakin eteisessä.
Männyt eivät tanssi.
6. Eteinen
Onko kauhu viiltävä
kirkkain tieto sentään,
vai onko kirkkain kauhu
vain tietämisen pelko, viiltävä?
Onko tämä mikään Talo?
Kauhun talo mikään?
Jos tämä onkin Eteinen.
Porstua, tambuuri, tuulikaappi,
veranda, farstukvist, sehän se vasta
tekee talosta kauhean juuri.
Että se on portaat, ovi ja eteinen,
tässä salamyhkäisessä maisemassa,
meren saartamassa illassa.
7. Mietteitä eteisessä
Ihminen saattaa olla tietysti
ohut kalvo,
pysyy täällä vain pelon pullistamana
olemassa kuin iso ilmapallo,
yksi iso silmiäänaukova kuolemankauhu!
Ja kun veitsi sitten rikkoo kalvon
ruumiiseen topattu pelko suhahtaa ulos,
pakenee henki niin että
ihminen kuolee, menee kasaan
kuin suuri pyöreä ilmapallo menee.
Ja entä männyn kauhu!
Kukkien aukirevähtänyt
syyttävä katse
taivaalle singottu!
8. Kuu tulee
Kalliolta katsoo
aution talon veranta
rävähtämättä
ulapan yli
kuuhun, kaltaiseensa.
Ja kuu, kaltaisensa
katsoo takaisin.
9. Aineen ääni
Mutta täällä, sisällä
kumisevassa puutalossa, perillä
valaistut huoneet
musiikki,
nopea tanssi
lujat pohkeet
läiskyvät kädet
vinkuvat viulut
taipuvat vartalot
naukuvat laudat
lujat pohkeet
ja pohkeissa huuto!
Pohkeissa huuto!
Äänetön, äänetön, äänetön.
Niin äänetön
että lakkaa
viulu kuulumasta,
soi aineen ääni nyt
aineen oma ääni, tahto
puhdas ja täysi, oma
katsoo silmiin
musta merenselkä
kuun paljastama.
10. Aine, materia, ylistys
Ja mitä olisi löytynyt
näittenkin ovien takaa
ellei viimein aine,
alaston, aukoton materia.
Sen rajaton asteikko
variaatioiden ohimarssi
sen loputtomat mahdollisuudet
versiot
metamorfoosit.
Mäntyjä, pohkeita,
veneitä, kalastajia rehottava
kaikentäyttävä aine!
Mitä se unelmoi tuolinjalassa,
mitä ajattelee
tanssista paukkuvassa lattiassa
kiiltävissä poskissa, läiskyvissä käsissä.
Mihin on matkalla, mihin tähtää?
Tyytyykö ajelehtimaan muodosta toiseen
laiskasti, välittämättä.
Vai onko sillä sentään
pehmeydestään huolimatta
itsestään hyvät käsitykset
varma näkemys mahdollisuuksistaan.
Että pohjattoman itserakkauden
kunnianhimon ruoskimana
se ajaa itseään yhä runsaampiin muotoihin
yhä prameampiin näytöksiin,
ainaisesta esiintymishalusta nälkäisenä
pistää pystyyn
yhä suurellisempia numeroita
niin että itse elämän astuminen maailmaan
olisikin vain sen viimeisin oikku.
Sen uusin temppu.
Sen keikaroinnin ja pröystäilyn
vihoviimeinen todistus.
Yhden sen särmän kimallus,
valoefekti,
ihana, mutta katoamaan luotu.
Kaunis, mutta haihtuva.
Kun se elämästä sai sitten
säyseän ja ahkeran
muotojen sorvaajan,
täsmällisen, vaikka heikon
kuin vieteriauton kulku
niin se antautuikin ehkä
laiskasti haukotellen
tämän hypisteleviin käsiin,
suostui, väliaikaisesti,
tämän nöyriin palveluksiin,
tuli passiiviseksi, huokaili,
tuli sisäänpäinkääntyneeksi vähän.
Sen ote herpaantui, irtosi
ja elämä meni menojaan, eteenpäin,
eteenpäin se vain osasi
ihmiseksi asti.
Mutta aine heräsi
hajamielisyydestään
eikä se saanut enää jalansijaa
ikiomassa ihmisenruumiissa,
ei saanut ääntään kuuluville
tajunnan kuorolaulussa
minuudentunnon metelissä,
oli joutunut itse itsensä vangiksi!
Kunnes Pelästyksen leimahdus
vaientaa metelin
murtuvaksi hetkeksi
pääsee ihmiseksi puristettu aine
sanomaan sanottavansa.
11. Murtuva hetki
Pelästys on ihmisen yhteinen
niin kuin on alastomuus.
12. Tai
Tai ehkä se,
ihmisen pelästys
tuli syvempää
näiden ovien takaa
oli aineen oma kauhistus
kun se näkee oudot kasvonsa
pyytää vapautusta
tahtoo
särkyä
peili
tiheäksi sumuksi.
13. Paluu
Meri vaihtoi kiusallaan väriä
vaaleni sinistyi väikkyi tahallaan
keinui vene syvään, syvään hymyili.
Saaret käänsivät kasvonsa
meidän puoleemme ja
kasvattivat rannoilleen nopean heinän
heinästä puun ja puulle muodon
nopeasti nopeasti
sillä vene oli kohta jo ohi.
Ja kalliot pyöreät
sukelsivat punehtuvin poskin
koska aurinko teki nousuaan
eikä kuu enää pyöristynyt
se hilattiin pois maisemasta
oli tarpeeton.
En muista,
mahdoinko tanssia siellä?
Sitten alkoi tuulla
ja kääpiö makasi veneenpohjalla, selällään
ja tuuli räiski nyt punaista valoa
minne sattui, kasvoille punaista,
läikkiä kallioille.
Ja kääpiö makaa veneen lattialla selällään
yrittää nähdä
profeetallisella silmällään
minun hameeni alle
kun minä astun ulos veneestä
ja minä huomaan mahtavan pilan,
että olisi minun, juuri minun, pitänyt olla
veneen pohjalla, selällään, minotaurus,
katsoa poiskäveleviin reisiin
ja naurun kannattelemana lennän
ulos veneestä
enkä taita nilkkaa kivilaiturissa
vaan lennän koko laiturin ylitse
polun päähän asti ja polkua ylös
nopeasti, nopeammin
kuin alkanut tuuli,
tuuli hameessa, hameen alla,
hame pullollaan.
Siinä on
minun taloni!
Keltainen!
Auringonnousussa tullut kullaksi!
Lattiasta kattoon
se häikäisi.
Minä olen oma jumalani
ja vain minun oma vastarintani
estää minun tahtoani tapahtumasta.
Ei pato ole vesi.
Ei purje ole tuuli.
Merkitystä ei ole,
eikä mikään jää tapahtumatta.
Männyllä ei ole opetettavaa
ei variksella puhuttavaa,
eivät maat ja joet
levitä minun eteeni totuutta.
Olen oma maani. Mereni.
Oman ikkunansa ääressä
istuu joku
näkee maailman, metsät, kaupungin, kaiken
niin maailma kaikki on hänessä.
Ei voi hän siis koskaan kuolla.
Vain ikkunat mustuvat
rapisevat peilit
jäätyvät sokeiksi
lammikoiden kalvot.
Ja hänen lävitseen lentävät
linnut ja vieraat ihmiset
vuorien jonot
sateet ja tuulet.
Kun minä kuolin,
kuolin niin kokonaan
että mätänin ja maaduin,
pidin pitkää yötä
mullan uumenissa.
Ei ollut edes haavan vertaa
tuskaa jäljellä,
niin olin kuollut.
Mutta aineella on nälkä,
kasvamisen nälkä.
Älä pyydä armoa
päästöä
elämästä
jota aine rakastaa.
Niin multa tuli koiraksi,
nousin koirana maan sisuksista.
Nyt seison tuulessa, tässä
tuorein käpälin.
Ja minä syön vahvaa valoa.
Ja minä syön vahvaa ruohoa.
Ja minä syön vahvaa lihaa.
Varokaa nälkäistä koiraa.
Varo nälkäistä koiraa.
Muistele viisaasti niin
ettet tee vääryyttä itsellesi.
Ei menneisyydestä
mitään hyötyä ole,
ei se satoa kasva.
Pyydä unta,
pyydä unta
metsän puilta lainaksi.