Aloitan tämän juttuni heti sen viimeisellä lauseella niin että lukija pääsee kerrankin vähän vähemmällä: ”Hävetkää, luonnon riistäjät!” Itse tarina, joka tähän lauseeseen aina tähtää, on kirjoitettu jo niin moneen kertaan, niin monissa lehdissä, niin monenkirjavien kirjoittajien kynillä, ettei minun versioni siitä enää ketään kiinnosta. En taida sitä kirjoittaakaan.

Ihmettelenpä vain, onko tosiaan niin ettei meillä muuta suhdetta luontoon enää olekaan kuin joko sen raaka hyväksikäyttö tai tätä hyväksikäyttöä vastaan kiivaileminen. Todellinen, syvä pohdinta suhteestamme maailmaan ja maailmankaikkeuteen ja meidän paikastamme siinä on tyystin kadonnut.

G.H. von Wright on kirjoittanut paljon siitä, miten luonnon hyväksikäyttö on pitkällä tähtäyksellä tuhoisaa. ”Luonto iskee takaisin”, hän sanoo ja käyttää tästä ajatuksesta sanaa ’kontrafinaalisuus’. On näissä pohdinnoissa menty pitemmällekin. Jotkut filosofit miettivät, voiko ihmisellä suhteessaan luontoon olla aito eettinen dimensio. Sitä, voiko luonnonsuojelu olla moraalinen teko sellaisenaan, luonnon itseisarvon takia, ilman että sillä pyritään takaamaan ihmisille parempaa tulevaisuutta.

Mutta jotenkin olen tässä kaikessa huomaavinani pukinsorkan: koko ongelman lähtökohta on nimittäin kaikenaikaa teknokraattinen. Ekokatastrofin pelko tuntuu olevan näiden ajatusten ainoa motiivi. Nämä ovat materialistisen, tavaroituneen maailman synnyttämiä ajatuksia, yhtä tyhjiä ja surullisen autioita kuin happosateen raiskaamat metsät.

Miten pitkiä aikoja on mentävä ajassa taaksepäin löytääkseen ihmisiä, jotka nostivat katseensa taivaalle ja kysyivät ”Missä minä olen?” tai ”Kuka minä olen?” ”Mikä on minun paikkani keskellä tätä moninaisuuden maailmaa?”

*

Niihin aikoihin kun renessanssifilosofit kiistelivät siitä, kiertääkö aurinko maata vai maa aurinkoa, kukki ajattelussa myös magia. Tuo kaiken pahan alku!

Magiaa pidetään meidän tieteemme äitinä juuri siksi, että sen pyrkimys oli sama: se halusi hallita luontoa ja käyttää sitä hyväksi. (Ei ihme, että sitä aikanaan osattiin myös paheksua!) Sen keinot vain olivat kovin epämääräisiä. Ne liittyivät milloin kabbalaan, milloin hermetismiin, milloin mihinkin uusplatoniseen lähteeseen.

Voidakseen harjoittaa magiaa, oli maagikon tunnettava luonto, kasvit, eläimet, kivet, metallit, kaikki ilman ja maan rakenteet ja ennen kaikkea oma paikkansa kaiken keskellä. Itse asiassa hän pyrki syvemmälle luonnon sisään pyrkiessään syvemmälle sen salaisuuksiin. Parhaimmillaan tämän manauksen seurauksena oli mystinen luontokokemus kaiken ja kaikkien ykseydestä. Ihminen kuului itsestäänselvästi tähän ykseyteen, mutta hän saattoi keskittyneen magian avulla ymmärtää sen syvemmin.

Ne voimat, jotka maagikko toivoi näin saavansa käyttöönsä tulvivat maan ja maailman ytimestä, sen sielusta.

”Maapallo on elävä organismi jolla on sielu ja ruumis. Vedet ovat sen verta, metsät sen keuhkot, kaikki sen osat vaikuttavat toisiinsa, eikä mikään niistä voi siis järkkyä ilman että kokonaisuus järkkyy”, kirjoitti yksi 1500-luvun maagikoista.

Missä magia epäonnistui, siinä tiede onnistui.

Mutta me, jotka olemme vihdoinkin todenteolla päässeet käsiksi luonnonvoimiin ja osaamme niitä käyttää hyväksi, olemme niin yläpuolella koko maapallomme, ettemme tiedä enää muuta tapaa suhtautua siihen kuin esineeseen. Se on irrallinen tavara, jonka hoito-ohjeista tai hoitamattomuudesta voidaan kiistellä. Mutta jos maa on suuri tavara, ihminen alkaa nähdä kyllä itsensäkin lopulta tavarana!

Ihmistä ei voi kunnioittaa, ellei kunnioita luontoa. Eikä luontoa voi kunnioittaa, ellei kunnioita ihmistä. Kaikki muu on farisealaisuutta. Ja minä pidän lupaukseni. Tämän jutun viimeinen lause on kuin onkin: Hävetkää, luonnon riistäjät!

Suomen luonto 2/1989