(katkelma)
Sadetta vihmoi pihlajien ja koivujen oksiin. Ne notkahtelivat ja rapisivat. Haapa helisi. Minä istuin vanhalla risuaidalla, kaislaa työntävä vesijättömaa aukesi edessä, harmaa lato nojaili metsänreunaan.
Olin suloisessa tiedottomuuden tilassa, kunnes sähköisku kynsäisi minua ilkeästi ranteeseen.
Sävähdin hereille. »Minä nukun», ajattelin säikähtäneenä. »Muutoin en olisi kytkettynä teepurkkiin.»
Etsin teepurkkia ympäriltäni. Kun löysin sen aidan juurelta, nostin sen hätääntyneenä ylös, kerin johdot rullalle ja työnsin sen takkini alle suojaan sateelta. »Jos patterit kastuvat, koko laite sammuu», minä ajattelin, »ja miten minä sitten saan yhteyden ulos?»
Värjöttelin aidalla pitkään teepurkkia takilla suojellen, ennen kuin tulin ajatelleeksi, etten tiennyt, mihin minä purkin välityksellä olin yhteydessä.
Sade pieksi niskaani, valui takin alla kylminä noroina, jääkylmin käsin pitelin teepurkkia suojassa rinnallani.
Sitten muistin, että johdot johtivat valveeseen. Minä muistin valveen! Ensimmäisen kerran minä ajattelin valvetta heräämättä, edes pelkäämättä heräämistä! Minä ajattelin kotia, ajattelin Eevan makuuparvea, kykenin ajattelemaan yhä etäisempiä asioita, ruokakauppaa, ensimmäistä Ruotsin-matkaa, Nymania, jopa Väärälää!
Tarkistin, että johdonpäät olivat kunnolla kiinni ranteessani, työnsin purkin hyvin varovaisesti ja huolellisesti taskuuni, taivutin takinlievettä niin, ettei taskuun voinut mitenkään sataa.
Katselin halukkaasti ympärilleni. Voimistuin voimistumistani.
Elokuiset pilvet ajautuivat auringon tieltä ja näkymä syttyi hymyyn.
Märät koivut aidan takana tuoksuivat vahvasti. Vesijättömaa oli sateen jäljiltä suota, sääskiparvet itkivät sen yllä. »Miten minä pääsen tuon ylitse?» minä kysyin, mutta purskahdin samassa nauruun.
Minä hyppäsin lentoon.
Minä lensin teepurkki taskussani, takinliepeet hulmuten. Potkaisin kengät jalastani ja sain lisää korkeutta.
Ja koska varpaat viistivät vielä märkiä koivunlatvoja,
heittäydyin kohdalle osuneen ilmavirran kannateltavaksi ja kohosin vaivatta
satoja metrejä korkeammalle. Minä liikuin nyt lujasti kiitäen, mutta
maiseman muotoja myötäillen.
Koivut vaahtosivat syvällä, tiet syöksyivät mutkiinsa,
lähteet leimahtelivat.
Meri repesi. Mäntykankaiden huohotus jäi. Tuuli riisti pyörteisiin, hillittömästi, korkeammalle taivaalle, kauemmas ulapalle.
Kirposin välillä sen otteesta, vajosin hetkeksi alas,
sotkeuduin aaltoihin, kiepuin vaahdossa, mutta etenin suurenmoista
vauhtia, puoliksi aaltojen, puoliksi tuulen kuljettamana.
Sain taas niin paljon korkeutta, että tunsin selässäni
pilvien hengityksen. Minä tiesin minne olin matkalla, minun uteliaisuuteni
ja innostukseni kasvoi.
Rantaviiva liukui minun alleni juhlallisesti! Uusien kallioiden vastasyntynyt iho. Puiden vihreät liekit. Minun sylissäni koko suunnaton, valaistu manner! Järjetön autuus nuoleskeli minun ruumistani.
Kun laskeuduin, vettätihkuvat puut piirittivät Satyyria, roikottivat kiihkeitä oksiaan pihalle, jossa viaton lintupuu häkeltyneenä yritti painautua kokoon.
Avasin tammioven ja astuin katsomoon. Lattia lainehti sateen jäljiltä! Muutama marmorilaatta oli irronnut sijoiltaan, muurahaispolut juovittivat seinänvieriä.