Ajatuksiani kirjan pyhyydestä alustaisin Shakespearen sanoilla: ”And art itself is nature — Ja taide itse on luontoa.” Taiteen ei pidä jäljitellä luontoa, vaan luonnon luomistapaa.

Luonnonfilosofiaan taipuvaiselle luonnontapahtumat ovat Jumalaa itseään, ei sen kuvaa. Kirjailija, joka luo luontoa on siis itseasiassa Jumala. Hän luo näkymättömästä näkyvää, hänen on oltava häpeämätön tässä työssään ja tiedettävä itsensä pyhäksi. Moraalilla ja moraalittomuudella ei tällaisessa prosessissa ole mitään sijaa.

Puhe ei ole nyt uskonnollisissävytteisistä teksteistä tai saarnoista. Vain pienen kimmeltävän väläyksen näyttämisestä — narsissien tuoksussa, tulitikkurasiassa tai märehtivässä lehmässä. Tuo väläys on väläys valoa, ikuisuutta, ykseyttä.

Vanhanaikaisesti ilmaistuna sitä voisi nimittää esteettiseksi elämykseksi.

Esteettisellä elämyksellä tarkoitan syvällistä, lähes uskonnollista kokemusta kauneudesta, jossa kauneus on käsitettävä hyvin laajasti. Välittäessään tämän kokemuksen kirjailija riisuu objektin tavanomaisuuden verhosta ja paljastaa sen. Tämä on kirjallisuuden kuten kaiken taiteen toimintatapa.

Julistava kirjallisuus on kuolemaan tuomittua kirjallisuutta, se kuolee aina ideologioittensa mukana. Rauhan ja rakkauden julistaminen on eettisesti hienoa ja hyväksyttävää, mutta sen harjoittaminen kirjallisuutena ei synnytä minkäänlaista taidetta.

Onneksi käy kuitenkin usein niin, että hyvä kirjailija on auttamatta hyvä kirjailija julistaessaankin. Silloin julistus jää vain kerrostumaksi suurempien luonnonvirtojen pinnalle. Tiedostettu ja tiedostamaton luomisprosessi sulautuu yhdeksi. Jumaluus toimii.

On sanomattakin selvää, ettei kirja kappaleena, esineenä ole sen pyhempi kuin mikä tahansa esine. Ja sekin on selvää, että kuka tahansa voi nykyään esteettä julkaista kirjoittamaansa tekstiä vaikka internetissä. Eivät kirjaimet, teksti, edes kannet synnytä kirjaa. Kysymys on ehkä sittenkin kirjailijasta ja kirjailijan erityislaatuisesta luonteenlaadusta, tämän arkiajattelusta poikkeavasta tavasta hahmottaa ympäröivää maailmaa.

Kirjailijassa kaikki hänen voimansa, ristiriitaisetkin, palvelevat taiteellista päämäärää ja alistuvat taiteellisen ilmaisun kokonaisuuteen.

Ei todellisen kaunokirjallisen teoksen kirjoittaminen ole käsityötä, vaikka sellaistakin näkee väitettävän — ja vaikka sellaisiakin kirjoja kirjoitetaan.

Kirjan pyhyyden sijaan pitäisikin puhua taiteilijan pyhästä omalaatuisuudesta!

Kirjailija, runoilija on keskiajan maagikko, joka rakentaa työläästi portaita materiasta kohti jumaluutta. Hän on maagikko, joka veistää ja maalaa puupatsaitaan ja asettelee niitä yhä uusiin järjestyksiin, asentoihin, piireihin houkutellakseen ja sitoakseen niihin spirituksen, vuodattaakseen alas taivaan valoa. Näin kirjailijamaagikko jäljittelee luonnon luomistapaa — jotta lopputulos toimisi kuin luonto itse.