Sukellus Oaxacaan

Etukäteen kuvittelin itseni Matkaajaksi. Olin lähdössä pieneen meksikolaiseen kaupunkiin korkeille vuorille, jonne ei tavallisia turistimatkoja tehdä. Kaupungin väestöstä 80 prosenttia on juuriltaan intiaaneja ja sen koko keskusta Unescon maailmanperintölistalla. Tulisin syömään koppakuoriaisia. Kiipeäisin ehkä sauva kädessäni kilometrejä ylös zapoteekkien temppeleille ja uhmaisin vaaraa kaupungin torilla olemalla nainen...

Kaksitoista tuntia lentokoneissa kassit hukassa, vaatteet rytyssä, ruuat puserolla, mukit, korvatulpat, tyynyt ja buranat jaloissa matkustettuani minä seison taivaalta pudonneena tuon kaupungin keskustassa. Typertyneenä, kalmankalpeana ja luonnottoman pitkänä. Kaduilla vyöryy ja tungeksii illan punervassa hämyssä loputtomasti pieniä, tummia ihmisiä oudon kiihkon vallassa. Minä olen eksynyt.

Espanjalaiset valloittajat olivat rakentaneet Oaxacan 1500-luvulla noudattaen unelmaa Utopiasta, jota jo Leonardo oli hellinyt. Kadut ovat kaikki täsmälleen samanlaisia, yhtä pitkiä ja leveitä ja ne kulkevat kohtisuoraan toisiinsa nähden. Kaikkia ei ole edes nimetty, eikä niitä voi erottaa toisistaan. Kävellessäni kadut tuntuvat vain varioivan itseään: jokaisen kulman takaa tulevat vastaan samat ihmiset ja esittävät saman pantomiimin uusia ja uusia versioita.

Oloni on hyytelömäinen ja päässä humisee vielä lentokoneen meteli, kun istahdan ensimmäiseen mahdolliseen ulkoravintolaan. Sieltä saa pitsoja. Ympärillä kuljeksii lapsijoukko myymässä kirjanmerkkejä. Yksi lapsista, surusilmäinen tyttö takertuu paikoilleen pöytäni läheisyyteen. Hän seuraa tiiviisti jokaisen pitsanpalan matkaa suuhuni.

Nieleksin vaivalloisesti. Lapsella on todellinen nälkä ja minä vain syöskentelen. Tyttö osoittaa lautasta ja katsoo minua syvälle silmiin. Minä läjäytän kokonaisen viipaleen hänen käteensä. Tyttö tuijottaa hetken lamaantuneena pitsansiivua ja valuvaa juustoa kädessään. ”Yääh!” tyttö parahtaa. ”Juustoa!” hän kiljaisee inhoten ja läiskäisee palan takaisin lautaselleni.

Päässäni humisee entistä pahemmin. Meksikolaiset pöytäseurueet katsovat minuun kauhistuneina.

Tytön takaa ilmaantuu lisää lapsia. Joukon pikkuisin, nelisenvuotias poika jää muista jälkeen ja osoittelee vuorostaan lautastani. Tällä lapsella ainakin on nälkä. Työnnän tytön hylkäämää palaa poikaa kohden, mutta hän näyttää sormellaan päättäväisesti vielä koskematonta viipaletta. Nostan sen hänen ojennettuun käteensä. Poika katsoo minua vaivaantuneesti. ”Servietti”, hän sanoo sitten opettavaisesti.

Poika lähtee servietteineen pitsanpalaansa mutustaen tiehensä ja meksikolaiset ympärilläni tuijottavat minua tyrmistyneinä. Minua huimaa oma turistiuteni. Tulisiko minusta ollenkaan täällä Matkaaja?

Olin oppinut nopeasti, että vaikka Oaxacan maakunta on Meksikon köyhimpiä, kaupunki on erittäin hyvinvoiva.

Kaupunkia ympäröivillä vuorilla asuvat köyhistä köyhimmät intiaanit. Viikonloppuisin ja juhlapäivinä he ilmaantuvat kaduille myymään käsitöitä. He ovat vakavan ja sulkeutuneen näköisiä. Heitä salaperäinen, uuden ajan zapatistisissi subcomandante Marcos yrittää johdatella vallankumoukseen.

Zapoteekkinaisten keskusteluhetki kadulla.

Kuvat tulvivat kirkkaina ja tuoreina

Kuljen majapaikkaani San Felipen kaupunginosaan pitkään takseilla, koska busseista ei saa tolkkua. Niiden etulasit ovat täynnä eri kokoisilla kirjaimilla tehtyjä merkintöjä. Muita lukutaidottomia varten niissä kulkee mukana poikia, jotka karjuvat oven suusta pysäkeillä seisoville mihin ollaan menossa ja samalla rämistävät kepillä bussin ulkoseinää. Sekään ei auta minua. Kaupungille aina pääsee, mutta takaisin ei.

Panen merkille, miten eri tavalla kuskit koristelevat näiden paukkuvien ja ulvovien bussiensa tuulilasit. Yhdellä heiluu vimmatusti edes takaisin rimpsuverhot, toisella Guadalupen neitsyt ja kolmannella on lasiin liimattuna kaksi verta tihkuvaa Kristusta, pyllistelevä Simpson ja nuolella lävistetty, valoja vilkutteleva sydän. Tämä huomio tekee mahdolliseksi napata Oaxacan ruuhkassa ja sekamelskassa oikea bussi.

Näin olen saanut bussit haltuuni, mutta kaupungilla kävely on edelleen kuin uneen sukeltamista ja ruokaostokset uhkarohkeutta. Salaatin sijasta saan kaktuksen osia, pavut ovat maissisieniä, eivätkä tomaatit ole tomaatteja niin kuin me asian ymmärrämme. Oikealla tavalla koristelluilla busseilla päätyy usein aivan vääriin paikkoihin.

En myöskään ymmärrä mikä on oaxacalaisten varsinainen identiteetti. Oaxaca on myös yliopistokaupunki, jonka kolonialismin aikaisten rakennusten viileiltä sisäpihoilta puhaltelee todellinen sivistyksen henki. 250 000 asukkaan kaupungin kirjakaupoissa ja Macedonio Alcalá -kadulla parveilevat opiskelijat tuovat mieleen Oxfordin. Mutta näiden opiskelijoiden kasvoilta paistaa kauas vuosituhantinen intiaanihistoria.

He ovat mitsteekkejä, zapoteekkeja ja valloittajia; toinen toisiaan teurastaneiden kansojen jälkeläisiä.

Hernán Cortésin rantautumisen jälkeisten hallitsijoiden aika on yhtä teloitusten sarjaa, pysyvää on ollut vain sana ’vallankumous’. Vallassa on ollut espanjalaisia, intiaaneja ja jopa Habsburgeja. Itsenäisyystaistelut 1800-luvun alussa ja 1911 alkanut vallankumous olivat pelkkää veritulvaa. Kaiken tämän he ovat sulattaneet historiakseen, yhdeksi hyväksi, veriseksi tarinaksi. Niin kuin muutkin meksikolaiset, he identifioituvat vaivattomasti kaikkiin tarinan osapuoliin. Minusta siinä on jotakin skitsofreenista.

Oloni kohentuu, kun käteeni osuu Oaxaca Times -lehti. Siinä kaksi vuotta kaupungissa asunut brittinainen kuvaa tuntemuksiaan kulttuurisokin sijaan ’avuttomuussokiksi’. Ja toiveita herättävästi hän jatkaa: ”Kun ei enää yritäkään hallita näkemäänsä, kuvat tulvivat tajuntaan kirkkaina ja tuoreina. Juuri sillä tavoin maailmaa katsellaan lapsena.”

Tuntuu hauskemmalta nähdä itsensä lapsena kuin turistina. Minä annan periksi. En yritäkään päästä busseilla aina perille. Sen sijaan vaellan yhä uudelleen torille, Zócalolle istuksimaan. Kaupunki jylisee ympärillä tapahtumien kiihkoa, värejä ja intensiteettiä, mutta Zócalolla äänet vaimenevat. Ne ovat pehmeitä kuin lumen kuormittamassa metsässä. Suuret, varjoisat puut sulkevat ne sisuksiinsa.

Macedonio Alcalán yliopistokadulla parveilee opiskelijoita.

Zócalolla ilmestyi Toledo

”Zócalolla aika pysähtyy ja tapahtuu ihmeitä”, valistaa minua vuokraisäntäni, harmaa, poninhäntäpäinen intiaanipäällikkö.

Ja hän on oikeassa.

Yhtenä kauniina päivänä minut pysäyttää keskellä Zócaloa lyhyt, lierihattuinen, menninkäismäinen mies ja tiedustelee kohteliaasti, olenko suomalainen. Häkeltyneenä myönnän asian niin olevan. ”Suomi!” harmaa menninkäinen huudahtaa ihastuksissaan ja tempaisee hatun päästään. ”Minä tunnen Sinikan. Hän on ollut Alvar Aallon assistentti.”

”Niinkö!” minäkin huudahdan kohteliaasti, vaikka tässä vaiheessa turisti tietää hyvin tulevansa petkutetuksi. Kanaria tai Karibia, aina joku tuntee Sinikan Suomesta, kun haluaa myydä jotakin.

”Minä olen Francisco Toledo. Tunnen kaikki oaxacalaiset taiteilijat!” hän jatkaa häpeämättömästi ja kättelee minua. ”Voin olla avuksi missä tahansa. Esitellä ateljeita. Täällä on loistavia näyttelyitä.” Sitten hän mainitsee yllättäen vuokraisäntäni nimen ja madaltaa ääntään. ”Tapahtui mitä tahansa, älkää kertoko hänelle minusta mitään.” Hän kumartuu vielä vähän lähemmäs ja poraa velhomaisen katseen lävitseni. ”Oikeastaan minä en ole täällä ollenkaan”, hän uskoo salaisuuden. ”Oikeastaan olen jo muuttanut aivan muualle...”

Hän suoristautuu ja viittaa iloisesti yhden Zócalon rakennuksen yläkerrosta. ”Tuolla on minun toimistoni. Sieltä sinä minut löydät, viidestoista päivä, kun tulen käymään Oaxacassa.”

”Millä tavalla löydän?” kysyn typertyneenä. Minusta paikassa, jota hän osoittaa on vain kaksikerroksinen ravintola.

”Voi, kaikki tuntevat minut. Minä olen Mr. Oaxaca!” Ja äärettömän kohteliaasti hyvästeltyään hän painaa valtavan hatun päähänsä ja kävelee tiehensä.

En ole enää lainkaan varma, että minua on petkutettu. Mutta toisaalta en ole myöskään varma onko koko kohtaamista edes tapahtunut.

Olisin unohtanut sen ehkä tyystin, ellei katseeni olisi osunut muutamaa päivää myöhemmin kioskilla paikallisen lehden etusivuun. Miksi Toledo lähtee? se otsikoi haikeasti. Valokuvassa seisoo sama tuttu menninkäinen, jonka olin torilla tavannut.

Artikkelista vasta ymmärrän, että tapaamaani Francisco Toledoa pidetään ehkä arvostetuimpana elossa olevana meksikolaisena kuvataiteilijana. Hän on perustanut paikallisen modernin taiteen museon, valokuvamuseon, sokeain kirjaston, graafisen taiteen koulun, lahjoittanut kaupungille rakennuksen, jossa toimii taide-elokuvia ilmaiseksi esittävä teatteri ja perustanut organisaation suojelemaan Oaxacan luontoa ja kulttuuriperintöä.

Hän on luonut Oaxacasta paikan, jonne taiteilijat kaikilta Meksikon kulmilta vaeltavat.

”Mutta minne Toledo on lähtenyt, sitä kukaan ei saa tietää”, kirjoittaja lopettaa artikkelinsa.

Kun kerron vuokraisännälleni, poninhäntäpäiselle intiaanipäällikölle, tavanneeni Toledon ihmeitä tulvivalla torilla, hän purskahtaa nauruun. ”Se ei mitenkään ole mahdollista, Toledo on asunut jo kaksi viikkoa Los Angelesissa!”

Taiteilija on sitä paitsi eksentrinen, ihmisiä välttelevä erakko, joka ei edes kulkisi torilla, saati pysäyttelisi siellä turisteja! Eikä hänellä mitään toimistoa torin laidalla ole! Ja hän sattuu olemaan vuokraisäntäni hyvä ystävä. Vain tämä tiesi missä taiteilija nykyään asuu ja että tämä tulisi käymään kaupungissa vasta kuluvan kuun viidestoista päivä.

Mutta mistä kaksoisolento oli tiennyt tuon päivämäärän? Sitä minä ihmettelen itsekseni.

Outo tapaus. Toledon kaksoisolennon ilmaantuminen Oaxacaan on kuitenkin siinä määrin kiintoisa, että minut kutsutaan syömään.

Asiaa punnitaan loistavan aterian äärellä. Talo laajoine patioineen on komea, prekolumbiaanisella esineistöllä sisustettu ja sitä ympäröi sankka hedelmätarha. Talon emäntä kertoo nähneensä unen, jossa Toledo seisoo keskellä monimutkaista labyrinttia lapsi sylissään ja kutsuu tätä hakemaan lapsen. ”Ja nyt tämä!” hän puuskahtaa. ”Miten Toledo voisi olla salaa Oaxacassa ja seistä keskellä toria!”

Minä olin joutunut keskelle surrealistista, meksikolaista mysteeriota. En ole siis enää lainkaan turisti.

Kaktus intiaanipäähineenä, koriste
oaxacalaistalon seinällä.

Heinäsirkkoja tortillassa

Minun on aika nähdä vuoret. Ja kivettynyt vesiputous.

Pienessä bussissa on mukana joukko pohjoismeksikolaisia ja muutama perulainen turisti, jotka kaikki ovat suunnattoman innostuneita kaikesta näkemästään. Pohjoisesta Meksikosta, Chihuahuasta kotoisin oleva pariskunta Alberto ja Magda ylistää kilpaa minun kanssani Oaxacan kauneutta ja kertoo matkan tänne olleen unelman täyttymys. Alberto myy kotikaupungissaan käytettyjä autoja ja rahaa on säästetty todella kauan.

Oppaamme puhuu vuolaasti, henkeä vetämättä ja kävelyttää meitä kiivaasti eteenpäin pakahduttavan vihreillä vuorilla, joilla ilma on pelkkää valomerta. Kuljemme halki kaktusmetsien ja kuuntelemme hetki hetkeltä hengästyneempinä vastaan tulevien kasvien huumaavista ja tappavista ja kuumetta nostattavista ominaisuuksista. Minne katseen käännämmekään, kuoleman vaara uhkaa. Kaikkea mahdollista ympärillämme kivikunnasta eläinkuntaan intiaanit ovat käyttäneet rohtoina, aseina, huumeina, väriaineina.

Tarinat kuulostavat minusta niin huimilta, että käännyn chihuahualaisen pariskunnan puoleen ja kysyn varovasi mahtoivatkohan ne olla totta. ”Ei varmasti!” he nauravat iloisesti.

Viisikymmentä metriä alaspäin syöksyvä kivinen vesiputous, Hierve el Agua, on kuitenkin toden totta olemassa. Se on syntynyt maanjäristyksessä, kun maan uumenista on suunnattomalla paineella purskahtanut esiin hyvin mineraalipitoista vettä, jonka kylmä ilma oli saman tien jähmettänyt.

Tai ehkä sekin on satu. Luultavasti prosessi onkin ollut samanlainen ja yhtä hidas kuin tippukiviluolissa.

Mutta meksikolaisille realismi on aina pessimismiä, sanoo meksikolainen kirjailija Octavio Paz.

Päädymme Mitlan kylätien varren ravintolaan syömään.

”Oaxacan alueen ruoka on jumalallista!” hehkuttaa chihuahualainen pariskunta minulle silmät innostuksesta palaen. ”Musta mole! Chapulines, heinäsirkat! Oaxacan spesiaaliherkkuja!”

Oaxacan halleissa ja kadunvarsilla myydään säkeittäin chilissä punaiseksi paahdettuja heinäsirkkoja, joita ohikulkijat ostavat paperitötteröihin naposteltavaksi kuin popcornia. Mutta en tiennyt, että oaxacalaiseen ruokatraditioon kuuluu myös kuorruttaa niillä tortilloita.

Niitä tuodaan läjä pöytään.

Tähän asti olen lujasti identifioitunut muuhun seurueeseen, koska olemme kaikki turisteja. Nyt huomaan olevani yksin. Olen joutunut tilanteeseen, johon en aivan oikeasti ollut uskonut joutuvani.

Levitän tortillaan muiden mukana avokadotahnaa ja pehmeää juustoa. Ja päälle sirottelen lusikalla heinäsirkkoja. Ne takertuvat juustoon eri asentoihin kuin kärpäset raidituksen jälkeen kesämökin ikkunalaudalle.

Minua katsellaan innostuneesti. Yritän kiivaasti kuvitella olevani matkailudokumentin juontaja. Työntelen kuitenkin salaa haarukalla heinäsirkkoja syvemmälle juustoon, jotta ne eivät tuntuisi suussa. Ne tuntuvat. Ne pistelevät poskissa kuin olisi pureskellut hakaneuloja.

Mutta kotimatkalla tunnen tämän initiaatiorituaalin läpikäyneenä astuneeni ylempiin ilmankerroksiin.

Chilissä punaiseksi paahdettuja heinäsirkkoja ostetaan naposteltavaksi
kuin popcornia.

Monte Albán ja mitsteekkien loistava aika

Oaxacan alueella tiedetään olleen katkeamatonta asutusta 10 000 vuotta. Noiden valtaisan pitkien aikojen kuluessa Oaxaca, niin kuin koko Meksiko, on asutettu ja valloitettu uudelleen ja uudelleen.

Siinä valossa espanjalaisten kolonialismi ei näytä lainkaan miltään historian kulkuun puuttumiselta, vaan vain yhdeltä episodilta loputtomassa valloitusten ja sulautumisien jatkumossa. Se edustaa pysyvyyttä enemminkin kuin poikkeusta.

Monte Albánin temppelit korkean vuoren huipulla ovat hallinneet Oaxacan vuoria Meksikon historian kaikkien tunnettujen periodien ajan, mutta ovat olleet luultavasti hyvin vanhoja jo ennen niitä.

Rauniolle menen tavallisella vuorobussilla ja perillä palkkaan lihavan, harmaan ja englantia leveällä jenkkiaksentilla puhuvan Miguelin oppaaksi.

Vehreältä tasangolta kohoavat zapoteekkien rakennelmat näyttävät selkeän geometrisilta, klassisen puhtailta. Vuodesta 200 jKr ne olivat hylättyinä, kunnes mitsteekit asettuivat sinne ja vuorilla alkoi loistava taiteen ja käsityön aika. Juuri mitsteekkien jäljiltä maasta kaivetaan jatkuvasti jalokivi- ja kulta-aarteita. Viimeiset löydöt on tehty aivan viime vuosina. Miguel osoittelee kumpareita rinteillä: kaikki ne kätkevät sisuksiinsa vielä löytämättömiä aarteita. Ja arvoituksia. Jos vain olisi rahaa.

Mitsteekkien tapa haudata vainajansa kotiensa kellariin herättää minussa ajatuksen, olisiko meksikolaisten läheinen suhde luurankoihin perua jo tuosta esihistoriallisesta ajasta.

Se, miksi mitsteekit lopulta hylkäsivät vuoret, on Amerikoissa iät ajat asuneelle Miguelille selvä asia. Hän on sitä mieltä, että kun ihmiset ovat kylliksi evoluutiossa kehittyneet, he ymmärtävät, että on vain yksi jumala ja keksivät sitten luonnostaan kristinuskon. Hän halveksii syvästi zapoteekkien jumalia ja esittää paheksuntansa kaikkea sitä kohtaan, mitä Monte Albánilla mahdollisesti on tapahtunut vuosina 600 eKr–800 jKr.

Hän vetää taskustaan sadan peson setelin ja osoittelee kiivaasti siihen painettua zapoteekkijumalan kuvaa. ”Ja tämä! Tämä tässä on muka luonnon jumala! Huumeiden jumala se on!” hän jyrisee. ”Äläkä sinä mene oaxacalaisen kanssa naimisiin. Ne ovat alkoholisteja, narkkareita ja taiteilijoita kaikki!”

Opastus on ohi ja minä kiipeän jyrkkiä askelmia temppelin harjalle. Tuntuu kuin olisi noussut lentoon. Oaxaca näkyy jossakin alhaalla kämmenen kokoisena. Avaruus paiskautuu syliini. Istun ja annan kaiken näkemäni häikäistä. En pakottaudu ajattelemaan yhtään niistä hienoista ajatuksista, joita tällaisella paikalla kuuluisi ajatella. Mieleni täyttää ehdottoman kirkas tietoisuus omasta olinpaikastani ja hiljaisuus.

Viereeni on kiivennyt kaksi muuta ihmistä. Istumme siinä kaikki sanattomina. Vähitellen, huomaamatta alamme puhella hiljaisella äänellä kuin olisimme vanhoja tuttuja.

Vasemmalla istuu punapäinen, vanha brittiopettajatar ja oikealla japanilainen arkkitehtuuria opiskeleva poika, joka on lentänyt Meksikoon varta vasten istuakseen tässä. Hän sanoo, että näiden rakennelmien takana saattoivat olla jo myyttiset olmeekit, jotka tuntuvat astuneen maailmaan tyhjästä, jotka ovat jättäneet jälkeensä viidakoihin möhkälemäisiä veistoksia ja joista ei tiedetä mitään. Historioitsijoilla ja arkeologeilla on pelkkiä unenomaisia fantasioita noista ajoista.

Brittiopettajatar on tullut Oaxacaan taiteilijapoikaansa tapaamaan. ”But there is that Toledo thing...” hän mutisee mietteliäästi. Hänen poikansa asuu täällä ihailemansa taiteilija Francisco Toledon takia, mutta ei ole onnistunut tapaamaan tätä.

Kerron innokkaasti Zócalon ihmeestäni ja alamme ratkoa arvoitusta. Opettajatar on vakaasti sitä mieltä, että olen tavannut oikean Toledon ja hän vaatii minua tulemaan illalla näyttelyn avajaisiin, jossa on esillä myös hänen poikansa töitä.

Näin pääsen näkemään oaxacalaisia alkoholisteja, narkkareita ja taiteilijoita.

Monte Albánin temppeli on hallinnut Oaxacan vuoria Meksikon historian
kaikkien tunnettujen periodien ajan. Ja on niitäkin vanhempi.

Elämän ja kuoleman rajalla kukkii huumori

Galleria Arte de Oaxacassa minusta tuntuu, että oaxacalaiset kuvataiteilijat haluavat ennen kaikkea julistaa meksikolaista identiteettiään. Näyttelyn jokaisen taiteilijan maalauksissa varioituvat loputtomasti luurangot ja kuolema, meksikolainen perusteema. Intiaanikulttuurit näyttävät ruokkivan myös heidän väri- ja muotomaailmaansa. Marcos ja zapatistiliike on jokaisen sydäntä lähellä. Uutta vallankumousta on ilmassa.

Hiukan muista poikkeava on Guillermo Olguín, joka on tehnyt töitä ja matkustanut paljon ympäri maailmaa. ”Asuin puoli vuotta Porvoossa. Upeaa aikaa!” hän sanoo ja kuvailee eksoottisia kokemuksiaan. ”Sienimetsästystä! Poronfilettä, saunaa ja ryyppäämistä! Loputonta känniä!” hän riemuitsee.

Toledo on kaikille ehdoton auktoriteetti.

Käyn myöhemmin MACOssa, oaxacalaisen modernin taiteen museossa tutustumassa Toledon jälkeensä jättämään näyttelyyn Notebook of Shit. Olen vaikuttunut. Hänen näkemyksensä elämän ja kuoleman välillä häilyvästä rajasta kipinöi huumoria. Suuret muodottomat eläimet kuolevat ja syntyvät toisesta päästä, mätänevät ja versoavat, alkavat ja loppuvat väliaikaisesti.

Kuun viidentenätoista päivänä sitten rohkaisen mieleni. Kiipeän Zócalon laidan ravintolan portaita yläkertaan löytääkseni oven Toledon toimistoon. Yläkerrasta löytyy vain ravintolan toinen kerros. Tuijotan hämilläni valkoisilla pöytäliinoilla peitettyjä pöytiä, kun tarjoilija kiepsahtaa eteeni. Auon hetken suutani ja sanon kysyvästi: ”Francisco Toledo?” ja tunnen itseni saman tien idiootiksi. Koko juttu on ollut silkkaa unta ja väärinkäsitystä. Ja minä seison siinä kyselemässä joltakulta tarjoilijalta maankuulua taiteilijaa.

Tarjoilija katsoo minua pitkään. Sitten hän menee kuiskaamaan jotakin tiskin takana seisovalle hovimestarin näköiselle herrasmiehelle. Molemmat katsovat minua punnitsevasti. Lopulta mies tarttuu puhelimeen ja soittaa jonnekin.

”Toledo ei tullutkaan Oaxacaan”, hän lopulta kertoo minulle.

Paikka on ollut Toledon toimisto siinä missä Kosmos ja Elite usean suomalaisen taiteilijan. Ja Toledo ollut Toledo.

Kun astun ulos, torin laidoille ja kaupungin kaduille on alkanut kerääntyä väkeä. On itsenäisyyspäivän aatto. Muualta tulleet matkailijat ovat levittäneet hyvissä ajoin makuupussinsa kaduille ja vuorilta ilmaantuneet intiaanit pystyttäneet kojunsa. Trumpetit kajahtelevat. Kaikkialla näkyy pappi Miguel Hidalgon kuvia. Hän on mies, joka sysäisi liikkeelle vuonna 1810 alkaneen itsenäisyystaistelun. Seuraavana vuonna hänet jo teloitettiin. Varsinaisesti maa itsenäistyi 1821.

Hidalgon kuvia roikkuu katujen yllä värikkäinä valokoristeina, niitä näkee rautalangasta väännettyinä ja styroksista kasattuina, hulmuavina viireinä ja paperisiksi pitsiliinoiksi leikattuina. Hidalgon ankara naama ja kalju pää on yhtä helposti tunnistettavissa kuin joulupukin hahmo.

Keskiyöllä ilotulitukset räiskyvät. Torilla, ihmisten hurratessa, suuri rautalangasta rakennettu pappi Hidalgo syytää vinhasti pyörien raketteja ilmaan. Yöperhonen pakenee pelästyneenä tuuheasta puustaan.

Kun Oaxacan osavaltion kuvernööri sitten huutaa hallintorakennuksensa kimaltein kuorrutetulta parvekkeelta ”Méxicanos, viva México! Viva la revolución! Viva la independencía!” huudan innokkaasti perässä, muiden mukana. Olen täynnä juhlamieltä, melkein itkettää. Olen yllättäen tyystin assimiloitunut ympäristööni. Meksikon historiassa ei ole minulle enää mitään skitsofreenista.

Nukkuessani kuulen, miten koko yön trumpetit raikuvat ja koirat ulvovat.

Luurangot ja kuolema, meksikolainen
perusteema, sävyltään aina karnevalistinen.

Gloria 11/2002
kuvat © Tiina Kaila