Maan, veden ja auringon synnyttämä
on meidän ruumiimme:
maan painomerkki,
veden jälki,
auringon kuva.
 
Maata, vettä ja aurinkoa
on meidän mielemme,
niiden muotissa puristunut
kuin tuulen muotoisessa muotissa
on puristunut lintu,
veden muotoisesta singahtanut kala,
niin meidän mielemme,
lepää muottinsa muotoisena
itsensä muotoisessa maailmassa,
 
omien ääriensä sisällä se tutkii
äärettömyyttä,
ääriensä sisällä pyristelee
avaruuden ja aineen syvyyksiin.
 
Tämä on kaikki
vähän surumielistä.
 
Sillä on sanomattakin selvää
ettei se koskaan itsestään pääse.
 
Ja meidän on sanottava:
maailma olen minä,
minä olen maailma,
omassa pohjattomuudessani
minä liikun.
 
Vähän surumielistä siis
on luonteeltaan kaikki tiede,
koska se tuntee tämän totuuden,
koska se leikkii näillä ehdoilla,
koska se tietää
ettei ole mielen kammiossa,
repeämää,
josta pääsisi pois,
ulos katselemaan.
Sillä niin on, että
silmä ei näe katsettaan,
valonlähde ei valaise itseään,
hukkuva ei pelastaudu
nostamalla itseään kädestä.
 
Vähän surumielistä,
hyvin nöyrää
on luonteeltaan
kaikki tosi tiede.
Vähän surumielistä,
hyvin rohkeaa —
 
retkeillessään
tiedon rajoilla
 
tekee se retkeä
ihmisen mielen rajoilla.
 
Ja siellä, syvällä siellä
hopeaiset lumipälvet sulavat
reunoiltaan savuten,
 
kirkaisee
lokki
ja avaa vedet,
 
yhtä aikaa,
saman aikaisesti.
 
Miten kulkeutuu sieraimiin silloin
savun tuoksu!
Nousevat ja laskeutuvat saaret
hymyillen!
Miten auringon kajo
vain aavisteltava
hehkuu
kaiken aineen ytimessä.
 
Sillä elämä ei ole pukeutunut
aineen pukuun
vaan aine elämän pukuun.
Ja aine loistaa
elämän väreissä.
 
Niin kulkevat junat,
kilahtelevat aikataulut,
syntyvät aallot,
kuolevat juurakot.
 
Ja siellä, syvällä siellä
paistaa vangitsematon valo.
 
Kuluu aika
syntyvät aallot
kuolevat kaupungit.
 
Ja siellä, syvällä siellä,
meidän itsemme ytimessä
paistaa vangitsematon valo,
 
vangitsematon,
sanoittamaton,
tutkimaton
 
maan hymy,
veden kohina
ja auringon palo.