Kortti Recifestä

(ensimmäinen luku)

Lumilinnat
 

Bertil Salomaa oli kaivatuttanut itsensä kaulaansa myöten hankeen.

Lumi oli helmikuista, jäistä ja kovaa. Kuopan kaivamisurakka oli ollut melkoinen ja lunta hakattiin nyt vielä pistolapioilla tiukemmaksi Bertilin harteiden ympäriltä. Karri tökki silloin tällöin kolalla uusia kokkareita Bertilin kaulan lähistölle toisten taputeltavaksi. Bertilillä ei ollut kaulaliinaa.

Lumilinnajuhlat Tuomelan idyllisten, vanhojen puutalojen lähiössä olivat aina olleet elämys. Naapurukset olivat vuosia suorastaan kilpailleet lumisten puutarhojensa koristeluista, lyhdyistä, roihuista, herkkuja notkuvien lankkupöytien satumaisuudesta.

Eräät muistelemisen arvoiset juhlat oli pidetty Ahmasten puutarhassa. Kevyttä lunta oli leijaillut hiljalleen maisemaan, peitellyt hentoon, vitivalkeaan liinaansa tukkipöydät. Niille oli katettu sokeriomenavuori, röykkiö itse valmistettua, omassa saunassa savukypsytettyä makkaraa, metrin läpimittaisia ruisleipiä ja kimpullinen pystyyn lyötyjä puukkoja. Kolme nuotiota roihusi ja rätisi ja vartaassa pyöri kokonaisen poron ruho. Pihalle oli rakennettu suuri lumilinna, jonka edustalla höyrysi valurautainen glögipata.

Tämäniltaisten juhlien varusteluun kuuluivat hangesta muotoillut penkit ja tyynyillä kuorrutetut istuinlaudat, lumesta veistetty paletinmuotoinen pöytä, kolme lumilinnaa lyhtykujineen, yötaivasta nuoleskelevia roihuja ja nuotiolla lämpiävä maa-artisokkakeitto.

Ja Bertil kaulaansa myöten hangessa.

Kaikkia oli lopulta huvittanut Bertilin päähänpisto; ajatuksenahan se oli absurdiudessaan performanssin tasoinen taideteos.

Kuoppa oli kaivettu ojan seutuville, jossa hanki on korkeinta ja syvintä. Näin Bertil oli voinut asettautua siihen täysin pystyasentoon. Tänä yönä elettiin taas suurta elokuvaa: väkeä ympäröi julma pakkanen ja kuitenkin sadunkarvaiset kulissit ja lunta kukkivat omenapuut. Useat seurueesta olivat taiteilijoita; arkkitehteja, kuvataiteilijoita, kirjantekijöitä.

Bertil nauroi hangessa yhä ja ilmoitti palelevansa.

Muutkin nauroivat.

Sitten Bertil sanoi, että rintaa ahdistaa ja kylmä tuntuu vihlontana polvitaipeissa ja kaulavaltimoa puristaa.

– Joko kaivetaan mies ylös! Osmo Ahmanen tokaisi reippaasti. Hän oli erähenkinen ja vakavamielinen ja ymmärsi leikkejä tiettyyn rajaan asti.

Tästä reipashenkisyydestä johtuen Ahmasten lumilinnajuhlatkin poronruhoineen ja puukkoineen olivat olleet brutaaleimmin piirroin suunnitellut kuin nyt nämä tämäniltaiset.

Näiden juhlien emäntä, Olivia, oli sisustusarkkitehti ja galleristi; lumi oli notkistunut tässä puutarhassa hienostuneempiin muotoihin, hämmästyttäviin ja leikillisiin. Muutamat taidokkaat lumiveistoshahmot vartioivat pöydän äärellä istujia hiukan taka-alalla tarjottimet käsissään. Tarjolla ei tietenkään ollut saunassa savukypsytettyä makkaraa, vaan eksoottisia, muhkeita, makeita, intialaisin maustein ryyditettyjä leivonnaisia, abstrakteihin kuvioihin rakennettuja jäädykkeitä, häikäisevään värikirjoon valmistettuja karamelleja, pähkinäkimara, eri mantereita edustavia hedelmälajikkeita, joista jotkut tosin paleltuivat heti pakkasessa.

– Hangessahan ei tule kylmä, vaan kuuma. Vihlonta johtuu varmasti vain jalkojen hankalasta verenkierrosta, Osmo nyökytti Eevalle, joka oli vasta nyt tullut paikalle. Molemmat tutkiskelivat Bertilin kasvoja.

Osmolla oli tuntumaa ihmisen fysiologiaan. Hän oli joskus ollut graafikko, mutta pahasti heikentyneen näkönsä vuoksi oli päätynyt liikunnanohjaajaksi. Hän oli mustapartainen tulisen näköinen mies, olemukseltaan dostojevskiläinen mustalainen tai romanttinen kasakka, mutta todellisuudessa hänessä ei ollut mitään tulista, ei mitään vauhkoa, ei lainkaan palavaa verta. Osmo oli kunnon leski ja tunnollinen yksinhuoltaja.

Ja Eeva oli tiedenainen, hän oli biologi.

Bertilin kasvoilla käväisi uupunut, melkein kärsivä ilmeenväre. – Viittisittekö nyt kaivaa minut ylös, hän sanoi yllättävän heikolla äänellä. – Minä olen ihan puutunut.

– No, entäpäs jos emme, Ilves nauroi hitusen humalaisesti. Hän oli tähän asti seuraillut tapahtumien kulkua vain sivusta, ikään kuin ei olisi ollut edes paikalla. Joskus hän tunsi epäselvää vierautta taiteilijoiden seurassa. Tosin hän, vaikka oli pankinjohtaja, seurusteli ahkerasti rockkulttuurin suurten tekijöiden kanssa ja kierteli näiden seurassa ulkomaita myöten. Ja hän lauloi, hänellä oli hieno baritoniääni.

Bertilin vaimo, Amanda, oli tullut vasta nyt paikalle ja tuijotti miehensä hangesta sojottavaa päätä silmät aukirevähtäneinä ja sanattomana.

– Hetkinen! Minä otan valokuvia! Karri, juhlien isäntä, keksi. Hän oli yksi Tuomelan arkkitehdeista ja erittäin vahva visualisti. – Tästä pitää saada kuvasarja.

– Rakennetaan oikein kunnollinen, laaja lumiteema Tuomi-Galleriaan, Mikko kypsytteli ajatusta. Hänkin oli arkkitehti, mutta rakenteli mitä monimuotoisimpia kuvataiteellisia kokonaisuuksia, erivärisiksi maalatuista kepeistä kokonaisia peltoja, laitureita tyhjyyteen, järjettömiä huonekaluja.

– Pohjoinen ihminen, Karri jatkoi. – Ei, vaan Pohjoinen ahdistus.

– Kaivuuvaihe pitää rekonstruoida uudelleen, Mikko sanoi yhä innostuneempana, otti rukkasen kädestään ja pudisteli kuuraa pois punaisesta polkkatukastaan.

Olivia, keinoturkispalasista suunniteltuun takkiin pukeutunut puutarhan emäntä, toi paikalle tarjottimella höyryävät totit ja kulhollisen suklaakonvehteja.

– Hakekaa hei nyt jo tuo lapio tuosta, Bertil pyysi kalpeana, kuiskaten. Hänen huulensa sinersivät.

Seurue kahmi kuumia totilaseja rukkasiinsa ja kilisteli niitä nauraa rähättäen. Mikko sytytti piipun ja potkiskeli lumikokkaretta leikkisästi Bertiliä kohti. Karri kyykistyi kuvaamaan. Olivia nosti yhden totin tarjottimelta ja ojensi sitä Bertilin päätä kohden.

Bertil ei sanonut enää mitään. Hän oli kuollut.

<<  Tiina Krohnin kotisivulle