Suuret poliittiset ideologiat ovat kuolleet, eikä kirkko vastaa enää edes hengenelämästämme. Ensimmäistä kertaa tuhansiin vuosiin länsimainen ihminen elää tilassa, jota ei hallitse minkäänlainen utopia.

Antiikin kreikkalaista kulttuuria, älyn ja hengen tyyntä tasapainoa emme kuitenkaan edes lähesty. Ehkä tässä tietämyksen sirpaloimassa maailmassamme se ei olisi enää mahdollistakaan.

Sen sijaan sentimentaalinen, uskonnollinen kaipuu näyttää hiertäytyvän yhä voimakkaammin ilmoille. Ja aivan kuten poliittisissa näyissä erilaiset ideologiat hedelmöittivät toisiaan, niin nyt myös jumalat risteytyvät yhä helpommin keskenään.

Se miten egyptiläiset mysteeriuskonnot kerran muuttuivat kristinuskoksi on vähemmän hämmästyttävää kuin se eksponentiaalisesti kasvava määrä uskonliikkeitä, joita muutamat valtauskonnot ovat viime aikoina saaneet sikiämään maailmaan.

Taikauskon ja uskon erottaminen toisistaan on aina ollut lähes mahdoton tehtävä. Kysymys onkin ehkä ollut pikemminkin kyvyttömyydestä eläytyä syvästi toisiin kulttuureihiin kuin mistään todellisesta erosta tai rajasta.

Sittenkin tuntuu kiinnostavalta miettiä, miksi tämä aika on produsoinut niin paljon sen kaltaista uskonnollista tunnetta, joka esineellisyydessään saa ulkopuolisen helposti käyttämään sanaa ’taikausko’.

Tiedämmehän me kaikki, että vielä sata vuotta sitten suomalainen, luterilainen talonpoika halusi taata ristinmerkeillä itselleen vain mahdollisimman hyvän viljasadon.

Määrittely saattaa siis pahasti ontua ja ero olla enemmän yksilökohtainen kuin uskontoihin liittyvä, mutta sittenkin: rukouksen ja loitsun, uskon ja taikauskon välisen rajaviivan voisi yrittää vetää siihen maastoon, missä taivaallisen hyvän tavoittelu muuttuu maallisen hyvän hamuamiseksi.

Olisi helppoa sanoa, että tavarakulttuurin vastapainoksi on noussut tarve hankkia myös henkistä pääomaa: tasapainoa ja itsehallintaa, joka ei vie pelkästään vähällä rahalla suurempaan mielihyvään vaan myös parempiin suorituksiin, sanalla sanoen mahdollisimman hyvään viljasatoon.

Luulen kuitenkin, että samanlainen arvojen romahdus, kuolema, joka toisen maailmansodan jälkeen lannoitti maaperän eksistentialismille kasvukelpoiseksi on tämänkin yksilöllistyvän olemassaolon halun takana. Pyrkimys on sama, aika vain on toinen. Yksilöllisyys on asia, joka on ajat sitten opittu hankkimaan tavaramerkkien muodossa.

Vaikka muut keinot hahmottaa maailmaa ovat vielä vieraita, saattaa olla, että lama-aika opettaa vielä yhden jos toisenkin kutomaan itse omat sukkansa ja ajattelemaan omat ajatuksensa. Nuo ajatukset ovat ilmaisia ja tavaramerkittömiä. Ehkä niistä sikiää uudenlaisia utopioita.

Aamulehti 15.3.1992