(katkelma)
Meri tuoksui outoa, makeaa tuoksuaan. Sellaiselta se tuoksuu vain hyvin harvoin, vain hyvin erityislaatuisina hetkinä, eikä sellaisia hetkiä osu läheskään kaikkiin kesiin.
— Herkullinen tuoksu, sanoi äiti.
— Niin kuin sinisten kukkien tuoksu, sanoi Liisa.
— Sinipunaisten minusta, sanoi äiti.
— Sinisten ja keltaisten sekaisin, sanoi Liisa.
— Uimmaa! kiljui Jaakko.
— Oikeastaan se on kyllä levän ja hiekan tuoksua, sanoi äiti asiallisemmin.
— Eikä kun oikeasti se on usvan ja korkeapaineen tuoksua, sanoi Liisa.
— Korkeapaineen tuoksua! äiti toisti ja alkoi nauraa.
Molemmat pysähtyivät keskelle polkua voidakseen nuuhkia oikein kunnolla ilmaa, mutta enää ei kumpikaan keksinyt uusia sanoja tälle tuoksulle. Ja Liisa tunsi olonsa äkkiä hyvin onnelliseksi, niin kuin koko maailma olisi avoimena hänen edessään. Joka puolella, kaikkien maailman valtamerien takana oli hymyileviä rantoja, jotka odottivat vain häntä. Liisa muisti, että samalta tuntui jouluisin sillä hetkellä, kun laulettiin: »Kuusen kirkkahan luona heille siintää Onnelan kaukomaat...»
— Pylttyyn, Jaakko vänkäsi ja riippui molempien käsissä.
Kun he viimein pääsivät rantakalliolle asti, Liisa pysähtyi seisomaan paikoilleen pelästyksestä. Sillä siinä he sen sitten näkivät. Saaren! Paikassa, jossa ennen oli ollut vain merta!
— Mikä? Mikä? sai Liisa kuiskatuksi.
— Herranjumala! äiti parahti ja lysähti kivelle istumaan. Hän painoi kädellä rintaansa sydämen kohdalta ja katseli hätääntyneesti ympärilleen.
Liisan päätä kuumotti ja hän ajatteli yhtäaikaa tuhatta ajatusta. Että he olivat väärällä rannalla. Että he olivat kokonaan väärällä saarella. Ettei kyllä vanhana rupeaisi aina kokeilemaan sydäntään, kun jotakin sattuu. Että ehkä tämä olikin unta ja jos äitikin oli samassa unessa, kuka heidät herättää. Ja että miten saaret yleensä oikeastaan nousevat merestä, jospa ne nousevat aina tällätavoin yhdessä yössä. Ja että pitäisikö hälyttää joku apuun, rannikkovartiosto tai Vähätalon hullu kalastaja.
— Ämpäri lätsyy, sanoi Jaakko onnellisena ja kaatoi jaloilleen vettä.
— Se on saari, sanoi Liisa ääni hyvin käheänä.
— Ei se siinä eilen ollut, herranjumala! sanoi äiti ääni hyvin kimeänä.
Ei niin. Ei se ollut siinä todellakaan ollut koskaan ennen. Se oli pieni, vehmas saari, kaunis kuin koru. Mutta koska se nyt herätti tällätavalla kauhistusta, ei se näyttänyt ollenkaan kauniilta, vaan hirviömäiseltä. Paholaismaiselta, kummitusmaiselta. Vaaralliselta!
Siinä oli oudonmuotoiset rantakalliot, pieni poukama, leppiä, tuomia tai pihlajia ja sankka katajikko. Semmoisia ovat usein meren pikkusaaret, tyylitaitureita. Kasvattavat yhtäkkiä palmunmuotoisen pihlajan, tuuhean ja kukkean muutaman kiven rakoon, kaikkein tuulisimpaan paikkaan. Tai sitten antavat tuulen muotoilla katajansa merkilliseksi puutarhaksi, vaikkeivät ole pystyneet saamaan aikaan edes tavallista kunnon metsää.