Kun kävin Tukholmassa Helene Schjerfbeckin näyttelyssä vuonna 1987, jono lippukassalle ulottui puoli kilometriä Prins Eugens Waldemarsuddenin ovien ulkopuolelle. Ruotsalaiset ovat ihastuneita Schjerfbeckiinsä. He pitävät häntä omana maalarinaan. Ei ihme, sillä ilman Tukholman näyttelyään vuonna 1937 hän ei olisi milloinkaan tullut tunnetuksi Suomessa. Vasta kun Gotthard Johansson, Ruotsin vaikutusvaltaisimpia kriitikoita kirjoitti, että oli seissyt hiljentyneenä suuren taiteen edessä, sen pyhässä huoneessa, Schjerfbeck sai jonkinlaisen maineen vakiinnutetuksi myös täällä.

Ateneumin laajassa Schjerfbeck-näyttelyssä kokee häikäistymisen lisäksi siis toisenkin reaktion: on lähes mahdotonta ymmärtää sitä nuivaa kritiikkiä, jota hän suomalaisilta aikalaisiltaan sai. Pahiten häntä syytettiin epäsuomalaisuudesta.

Esimerkiksi Otavan Ensyklopediassa tämä tosiasia ohitetaan. Kirja väittää, että Schjerfbeckin kymmenen vuoden pituinen vetäytyminen taiteen maailmasta ja viimein lopullinen erakoituminen johtui ainoastaan erityisen ankarasta itsekritiikistä!

En tiedä, onko kenenkään meidän aikamme ihmisen enää edes mahdollista ymmärtää, että Toipilas oli suomalaisen arvostelun mukaan epäonnistunut työ vain koska se on liiaksi englantilaisvaikutteinen. Tai mikä siinä juuri nyt olisi erityisen epäsuomalaista.

Suomen taide-elämää hallitsi Schjerfbeckin aikaan neoimpressionismia lähestyvä Septem-ryhmä. Sen näkemykset olivat lähtöisin kaukaa Pariisista ja olivat juuri suodattuneet periferiaan. Tämän modernin ryhmän äänitorvet tuskin aavistivat, että Hyvinkään erakko oli ajat sitten ohittanut Septemin. Viisikymmenvuotias taiteilija loi hiljaisena syrjäisessä kolkassaan teoksia, jotka olivat yhtä nykyaikaisia kuin ne, jotka olivat juuri putkahtaneet maailmalle Matissen ateljeesta.

Vaikka näyttääkin siltä, että kulttuuripiirimme on jo hiukan kansainvälistynyt, siitä näkemyksestä emme ole päässeet vieläkään irti, että mikä on perin juurin suomalaista on ikään kuin kaiken taiteen ydin, sen henki, sen sydän. Jos tuota ydintä ei kaikkinaisten, anteeksiannettavienkin vaikutteiden keskeltä löydy, teos on vaillinainen.

Aki Kaurismäen viimeisimmän elokuvan saama täkäläinen vastaanotto kertoo samasta asiasta. Siitä huolimatta, että suomalaisia ilahdutti elokuvan menestys vierailla mailla, se ei täyttänyt meidän kaikkien toiveitamme: siinä ei kertakaikkiaan ollut mitään suomalaista. Jopa Kari Väänänen näytteli irlantilaista!

En ole nähnyt Jaakko Pakkasvirran aikoinaan tekemää Kafkan Linna-romaanin filmatisointia. Muistan kuitenkin hyvin kuinka yksimielisiä kriitikot olivat siitä, ettei Kafkaa voi filmata Suomessa ja ettei Suomenlinna voi esittää Kafkan linnaa.

Tällainen ksenofobia tuntuu hellittävän vain silloin kun taideteoksessa on selvästi osoitettava suomalainen ydin, kiinnekohta. Mutta mitä tuo suomalaisuus sitten on? Jos emme laske mukaan virsuja ja viinaa, onko ylimalkaan olemassa jotakin muutakin suomalaista kuin hidas, myöhästelevä reagointi kansainvälisiin virtauksiin?

Jos sellainen asia kuin suomalaisuus todellakin on olemassa, toivoa vain voi, että se löytyisi mahdollisimman pian.

Aamulehti 1.3.1992