”Vanhat, mystiset kansat palsamoivat vainajiaan. Heidän asuntojensa seiniin oli upotettu näiden vartaloita ja kasvoja. Salissa seisoi isä täytettynä, parkittu vaimovainaja muodosti pöydän alle levitetyn maton. Tapasin kerran erään tietyn kapteenin, hänellä oli kajuutassaan lamppuna merenneito, jonka malaijilaiset palsamoijat olivat valmistaneet hänen murhatusta rakastajattarestaan. Päähän tälle merenneidolle oli upotettu hirvensarvet”, kirjoittaa Bruno Schulz yhdessä novelleistaan sikermässä Krokotiilikuja.

Elämä, sisältö on sivuseikka muotoon verrattuna, sillä vain materia jatkaa ikuista kulkuaan metamorfoosista toiseen.

Schulzia ei ole helppo luokitella. Häntä voi sanoa surrealistiksi, symbolistiksi, modernistiksi, ekspressionistiksi. Tekniikaltaan hänen tekstinsä on metaforien ja metonyymien lävitse elämistä — runoutta.

Vaikka hän oli syvästi omaperäinen kirjailija, hän toisaalta, paradoksaalista kyllä, oli selvästi Kafkan lumoama. Kafkaa hän myös käänsi puolaksi.

Schulz oli itse Puolan juutalainen. Hän kuoli keskitysleirillä vuonna 1942 ja jätti jälkeensä muutamia novellikokoelmia. Kaikki muut hänen tekstinsä tuhoutuivat. Hän pani Puolassa alulle uuden kirjallisen suuntauksen, jonka seuraajista tunnetuin on Witold Gombrowicz.

Schulz ei piitannut traditiosta, etiikasta, sosiologiasta; hän repi maailmalta sen naamion viemällä siltä kausaalisuuden säännön, niin ajallisen kuin avaruudellisenkin. Psykologia on yksi hänen fantasiansa ulottuvuuksista, mutta ihmisluonteet eivät kuulu siihen. Hänen ihmisensä ovat pikemmin vahanukkeja, joita vaistojen mystiset langat sätkyttelevät, materian kasautumia kuten tapetti seinällä. Molemmat kiinnostavat Schulzia täsmälleen samalla tavalla.

Jo varhaisimpien novellien vangoghmainen värien ja muotojen maalauksellinen ryöppy enteilee tulevaa aineen ylivaltaa: ”Elokuun akkamainen rehevyys vyöryi jättimäisinä aaltoina valtavien takiaisten velttoon hyökyyn ja levittäytyi joka taholle pöyhkeän vihreyden lihaisina kielinä.”

Väri on jo tullut lihaksi. Mutta liha muuttuu pian sielun, mielen ja lopulta ajan ja avaruudenkin rakennusaineeksi. Ja kaiken sen peittää unen fluidumi, jonka lävitse tapahtumat hahmottuvat.

*

Kokoelman novellien keskushenkilö on isä, kauppias ja alkemisti, maagikko, taikuri, joka vaeltaa aineen ja hengen välimaastossa.

Hän yrittää rekonstruoida luomisprosessia ja pitää perheen palvelustytöille kiihkeitä esitelmiä kerettiläisistä ja rikollisista keinoistaan. ”Emme pyri luomaan pitkähengitteisiä, pitkään vaikuttavia olentoja, vaivaudumme luomaan heidät yhden eleen, yhden ainoan sanan takia. Annamme heille esimerkiksi vain kasvojen puolikkaan tai vain yhden käden, sen minkä he rooliaan varten tarvitsevat.”

Novellissa Pyrstötähti Edward-setä antautuu isän kokeiden kohteeksi totellakseen metafyysistä viettymystään. Isä psykoanalysoi tämän komplisoituneen olemuksen ja pingottaa sitten Edward-sedän huoneiston seinille herkiksi, happoliuoksen suolaamiksi ja ruostuttamiksi langoiksi, jotka soivat alakuloisesti.

Vaivalloisen monitahoisuuden kustannuksella setä on nyt saavuttanut pulmattoman kuolemattomuuden. Hän toteuttaa uutta olemustaan niin täydellisesti, ettei hänen vaimonsa voi vastustaa kiusausta, vaan painaa yhä uudelleen nappia kuullakseen langoista tuon kimeän ujelluksen, jonka tunsi miehensä ääneksi sellaisena kuin se kajahti tämän ollessa raivonpuuskan vallassa.

Mutta vasta Neeffin soittokellon avulla isä pääsi kokeittensa päätökseen. Hän osoitti, että ihminen ei suinkaan ollut tunkeutunut luonnon laboratorioon, vaan luonto pyrki omiin päämääriinsä hänen kokeittensa kautta. Koko kellokojeisto oli joutava tekosyy, vain inhimillisen nokkeluuden avulla tietään etsivien aineiden värähtelyä. Ihminen itse oli pelkkä alusta. Vain pieni osa kellon vasarasta.

Sairauksien riivaama isä kutistuu vähitellen olemattomiin, viettää viikkokausia kaapin ja seinän välissä, muuttuu lopulta täytetyksi linnuksi, torakaksi, joka tallataan, ravuksi, joka keitetään päivälliseksi. Mutta hän ei kuole. Tai hän kuolee yhä uudelleen. Hengen ja materian, elävän ja kuolleen aineen rajaa ei ole olemassa Schulzille. Siksi sitä ei voi myöskään ylittää.

Tämä Schulzin toistuva teema tuo mieleen antiikin atomistit, Epikuroksen ja Lucretiuksen, joiden mukaan maailmankaikkeus on atomien sade, ja näkyvä maailma, elämä vain satunnaisia poikkeamia atomien radasta. Epikuroksen mukaan jopa aistimukset olivat ainetta, atomikalvoja, joita esineet lähettivät. Ihminen on kauttakulkuasema. ”Vain hetkellinen solmu Mesmerin virtauksissa”, Schulz sanoo.

*

Novellissa Kuolinilmoituksen parantola isä on jo kuollut, mutta päässyt parantolaan, jossa toteutetaan erityislaatuista hoitoa. ”Meidän potilaamme eivät epäile mitään”, rauhoittaa lääkäri. ”Meidän menetelmämme perustuu siihen, että olemme siirtäneet aikaa taaksepäin.”

Täällä isän kuolema ei ole vielä kiteytynyt tosiasia. Kuolema, joka on saavuttanut joidenkin ihmisten tietoisuuden, on vielä epäselvä asia toisaalla. Sen turvin elämää saattoi jatkaa. Tämä surullinen kajastus elämän kudoksessa oli vain hänen lähimmäistensä ansiota, koska he eivät olleet huomaavinaan hänen tilansa räikeää vajavuutta.

Vaikka Kuolinilmoituksen parantolassa Kafkan läheisyys on parhaiten aistittavissa ja värityskin Kafkalle uskollisena mustavalkoinen, Schulz ei pääse eroon rakkaudestaan van Goghiin. Värit ovat sittenkin olemassa: ”Silmäni eivät tahtoneet saada kyllikseen pimeimpien kohtien sametista, mehuisasta mustuudesta, murrettujen harmaiden värisävyjen nukkamaisesta sävelasteikosta, tuhkanharmaudesta, joka virtasi hillitympien värien siirtymäkohdissa.”

Ajan epätasaisuudesta, aineellisuudesta johtuu, että yksilölliset ajat aiheuttavat sekaannuksia, eikä mikään kertaannu täsmälleen samalla tavalla. Mitään asiaa ei voi lopullisesti hallita. Siksi kaikki aikeet ja yritykset raukeavat kesken, jäävät puolitiehen. Kertojaminä on kuin Andrei Tarkovskin Stalker heittämässä nenäliinaa rituaalinomaisesti ilmaan saadakseen tietää oikean kulkusuunnan tutulla kadulla.

Krokotiilikujan paheellisia, pornografisia kuvia myyviä liikkeitä ei voi löytää toista kertaa. ”Sotkeudumme väärinkäsityksiin, kunnes koko kuumeemme ja kiihtymyksemme on höyryyntynyt tarpeettomiin ponnisteluihin ja turhaan juoksenteluun.” Myymälöitä ei löydy ja ne ovat lopulta eläneetkin vain kulkijan toiveissa.

Koska todellista kausaalisuutta ei ole, tilanteet toteuttavat mitä tahansa perifeeristä lakiaan, jatkavat sisäisen logiikkansa mukaista kulkua.

Eläkeläinen kutistuu pienen lapsen kokoiseksi ja alkaa koulunkäynnin ensimmäiseltä luokalta keskusteltuaan asiasta ensin vakavasti koulun rehtorin kanssa. Mutta: ”Koulu ahmaisi minut kokonaan. Missään elämäni vaiheessa en ollut siinä määrin joutunut tuhansien asioiden ja intressien pyörteeseen. Elämäni oli yhtä ainoaa kiireistä touhuilua...nappeja, linkkuveitsiä.”

Aine jatkaa vääjäämättä kulkuaan uusiin muotoihin. Eläkeläinen kutistuu ja kevenee entisestään kunnes eräänä päivänä, koulumatkalla tuuli ahmaisee hänet ilmaan ja vie mennessään.

Novellissa Pyrstötähti Schulz avaa lukijalle avaruutensa. Se näyttää noudattavan tiukasti Ptolemaioksen järjestelmää kristallikansineen, kiintotähtineen, planeettoineen ja rattaineen. Sittenkään se ei sulje maailmaa sisäänsä, ei tuo siihen omia lainalaisuuksiaan. Ristiriita on näennäinen. Ptolemaioksen kristallisfäärit toteuttavat vain materialisoitumisen teemaa. Materia on kaikentäyttävä, ikuinen ja ääretön.

Mutta jos abstraktit asiat tulevat lihaksi, voi materia näyttäytyä yhtä hyvin tyhjyytenä. Vaalea sävy lehvistössä tekee siitä ilman sukulaisen. Tai: ”Kukat kasvattivat tyhjistä versoistaan vain turhamaista ilmaa.”

*

Isä löytyy rappukäytävästä ravuksi muuttuneena novellissa Isän viimeinen pako. Hän loikkii vinhasti portaalta toiselle, mutta hänet napataan kiinni. Hän alkaa rapistella nyt huoneiston nurkissa, elää vielä hetken kodissaan kiihkeää ja toimeliasta ravunelämää.

Jokin ymmärryksen hetkellinen hämmennys, varomaton hetki sai kuitenkin aikaan sen, että rapu valmistettiin lopulta päivälliseksi. ”Sokaistuksemme laukesi vasta sitten, kun isäni kannettiin sisään kulhossa. Hän makasi siinä keittämisen turvottamana, kalsean harmaana ja hyytelömäisenä. Istuimme hänen ympärillään vaieten. Vain Karol-setä työnsi haarukkaansa kohti kulhoa.”

Isä oli mestaroinut ainetta, tutkinut ja horjahdellut kielletyillä raja-alueilla ja saanut nyt Faustille kuuluvan rangaistuksen.

Mutta hänen vaelluksensa ei pääty. ”Maattuaan muutaman viikon hievahtamatta isä ikäänkuin lujittui sisimmässään...” ”Eräänä aamuna kulho oli tyhjä. Sen reunalla virui vain jalka, joka oli takertunut jäähtyneeseen tomaattikastikkeeseen ja hyytelöön, jota hän paetessaan oli sotkenut. Keitettynä, jalka matkalla irtaantuneena hän raahautui voimiensa rippeillä kodittomalle vaellukselleen — emmekä nähneet häntä enää koskaan.”

*

Jos Schulz on Lucretiuksen tapaan atomisti, onko hän myös animisti?

Giordano Bruno kirjoitti 1500-luvulla: ”Me olemme jatkuvan muutoksen tilassa, katkeamattomassa yhteydessä luontoon. Aine on jumaluuden yksi aspekti ja sen kanssa täydellisen yhtäaikainen.”

Mutta Schulzin groteskien kuvien tulvasta kuuluu hänen naurunsa. Schulzin aine ei ole jumaluuden aspekti, se osoittautuu hauraaksi ja nöyräksi olennoksi, jota voi mielinmäärin tyrkkiä ja tuuppia, määräillä ja vääntää mitä nöyryyttävimpiin tiloihin ja muotoihin. Schulz nauraa ihmisyydelle ja koko elämälle. ”Onko mitään murheellisempaa kuin ihminen, joka on muuttunut peräruiskun letkuksi? Mikä pettymys se onkaan vanhemmille, tuhoisa vikasuuntaus heidän tunteilleen, se merkitsee kaikkien niiden toiveiden romahtamista, joita he ovat kiinnittäneet lupaavaan nuorukaiseen.”

Schulzissa ei ole Kafkan vakavuutta. Hänen unensa ei ole painajainen.

Kuusikymmenluvun lopun puolalainen kritiikki arvioi Schulzin novellien osoittavan syvää moraalittomuutta ja dekadenssia. Samoihin aikoihin Isaac Bashevis Singer kirjoitti hänestä: ”Schulz kirjoitti joskus kuten Kafka, joskus kuten Proust ja joskus hän saavutti syvyyksiä, joihin kumpikaan näistä ei koskaan yltänyt. Hän pysyy suurena taiteellisena paradoksina, kirjallisena arvoituksena, joka ansaitsee, kuten Kafkakin, kirjallisuudentutkijoiden ja lukijoiden rakkauden.”

Helsingin Sanomat 10.7.1986