(viimeinen luku)
Talo
Simo seisoi hetken aivan hiljaa kiviseinän vieressä, pujahti sitten avoimesta portista sisään puutarhaan. Hän kahlasi vaivalloisesti sakeassa sumussa. Se oli niin synkkää, paksua ja tahmeaa, että hetken hän pelkäsi takertuvansa siihen kiinni. Ympärillä kuolleet puut pitelivät oksillaan toisistaan kiinni, kietoutuivat suureksi, piikkilankavyyhdin näköiseksi kasaksi. Joskus niiden oli kuitenkin täytynyt varjostaa pihaa lehtivänä kattona.
Simo astui samoihin portaisiin, joihin oli nähnyt Pelokkaan katoavan. Ne olivat sumun kostuttamat, niljakkaat ja vaaralliset. Hän kiipesi ne ylös, aukaisi raskaan oven ja joutui käytävän päähän. Sen kivilattia oli rikkoutunut, halkeillut, kokonaisia laattoja virui irrallaan.
Simo hiipi käytävän toiseen päähän, odotti koko ajan, että Pelokas astuisi jostakin ovesta ulos ja pysäyttäisi hänet. Mutta mitään ei tapahtunut.
Hän oli päässyt keskelle suuria huoneita. Ilma niissä oli hämärää kuin ne kaikki olisi täytetty samealla, likaisella vedellä. Seinät lohkeilivat, pöydät ja tuolit olivat puoliksi kasaan painuneita, matot ajautuneet pitkin nurkkia, sotkeutuneet ja sekoittuneet siellä likaiseen, tunkkaiseen hämärään.
Simo asteli päättäväisesti huoneiden lävitse, uusiin huoneisiin, uusiin käytäviin, portaikkoihin, saleihin. Hän tiesi hyvin, mitä etsi. Hän etsi talon isäntää, mustaan silkkiviittaan pukeutunutta heinätukkaa. Ja hän tunsi olonsa melkein rohkeaksi.
Mutta huone huoneen jälkeen hänen reippautensa väheni ja mureni, vaihtui uupumukseen. Missään ei ollut mitään elonmerkkiä, kaikki oli unohdetun, hylätyn näköistä, huonekalut ja esineet lojuivat siellä täällä hämärän uuvuttamina, voimattoman ja kuolleen näköisinä.
Simo huomasi joutuneensa erilaisia portaikkoja myöten puolikerroksesta toiseen, eikä enää tiennyt, miten kaukana oli ulko-ovesta, kaikki oli niin samannäköistä.
Joihinkin portaikkojen käänteisiin, välieteisiin, käytävänpätkiin, jotka olivat piilossa, muiden huoneiden suojassa, oli hämäryys kasautunut, ajaantunut niin moniksi, paksuiksi kerroksiksi, ettei niiden läpi voinut ollenkaan päästä, ja Simon täytyi valita uusi reitti.
Vaikka talo oli todellinen ja seisoi vankasti sijoillaan, joissakin sen huoneissa huonekalut välttelivät katsetta, häilyivät nurkasta toiseen, jotkut seinistä kuulsivat lävitse, jotkut kukikkaat kangaspäälliset työnsivät ilmaan lehtiä ja kukintoja, mutta ne liukenivat nopeasti yhdeksi hämäryyden kanssa.
Simo tunsi olonsa väsyneeksi ja toivottomaksi. Hän oli jo pitkään vaeltanut huoneesta toiseen etsimättä mitään, odottamatta mitään.
Sitten hän äkkiä huomasi hyvin jyrkät, kapeat portaat, jotka kohosivat katon lävitse ylös pimeään. Simo säpsähti. Ne näyttivät paljon määrätietoisemmilta, oikeammilta kuin kaikki talon muut, kuluneet, raukeat porrasaskelmat, joita oli siroteltu minne milloinkin. Nämä vievät jonnekin, hän ajatteli ja oli siitä niin varma, ettei tehnyt pitkään aikaan mitään.
Lopulta Simo lähti kiipeämään niitä, askel askeleelta hitaasti ylöspäin. Hän oli jo täysin herännyt hämärien huoneiden tartuttamasta uneliaisuudesta. Hänen sydämensä takoi villisti, eikä hän ollut ollenkaan varma, johtuiko se tavattomasta rohkeudesta vai kauheasta pelosta.
Portaat päättyivät kattoluukkuun. Simo kyyristyi sen alle ja työnsi käsillään ja harteillaan kaikin voimin. Luukku aukeni raskaasti mouruten ja läjähti selälleen lattialle. Simo kiipesi huoneeseen, katseli ympärilleen hengästyneenä, silmät selällään.
Mustaan silkkiviittaan kietoutunut heinätukka katsoi Simoon synkästi raskaan kirjoituspöydän takaa, keskeltä sinne tänne heiteltyjä ryppyisiä papereita, harppeja, kyniä, siveltimiä. Pöydällä oli korkeita paperipinoja, jotka olivat juuri kaatumaisillaan ja paperipinoja, jotka olivat jo kaatuneet pöydälle ja pitkin lattiaa katkottujen kynien, säleiksi rikottujen viivottimien, väännettyjen harppien, revittyjen ja rypistettyjen papereiden, sirpaleiksi paiskottujen mustepullojen sekaan.
Heinätukan musta huppu repsotti vinossa kuin kovassa kiireessä koko ajan putoamaisillaan ja keltainen tukka harotti ja sojotti sen alta alituisesta repimisestä harventuneena.
Mies tuijotti yhä Simoa synkkänä, kädessään kynä, jonka terä oli vasta lyöty lyttyyn niin että mustepisaroita oli pirskahtanut hänen nenäänsä ja poskeensa.
Sitten hän huokaisi hyvin raskaasti, ummisti silmänsä hetkeksi. — No niin, mene, hän sanoi nurkassa värjöttelevälle Pelokkaalle.
Ja Pelokas pujahti ulos huoneesta.
— Tuo kertoi sinusta, Musta heinätukka murahti. — Ja minä pyysin sitä sitten saattamaan sinut tänne, perille asti. Näkyy onnistuneen.
— Ai, vai niin, Simo sai kuiskatuksi.
— Ja nyt minä sitten näen sinut. Tuommoisen otuksen. Kaiken jälkeen. Kaiken jälkeen! hän huusi ja huitoi käsillään ympärilleen ja tarkoitti joko kaikkia kirjoitettuja papereita tai rypistettyjä papereita tai lyttyyn lyötyjä kyniä. — Kaiken jälkeen minulle vain kerrotaan äkkiä, että täällä jossakin kävelee semmoinen otus, joka ei ole täältä kotoisin.
Musta nousi, asetteli käyttökelvottoman kynänsä huolellisesti koteloon, sylkäisi sormeaan ja yritti hangata sillä tahraa kämmenestään. Hän huokaisi taas, katsoi Simoa pitkään, murtuneen ja väsyneen näköisenä. — Suoraan asiaan sitten, hän sanoi ja kantoi jostakin kaiken sotkun keskeltä Simolle tuolin.
— Niin, suora asia on semmoinen, että mitä ihmettä täällä oikein... Simo aloitti ja vilkuili seinään paiskottujen mustepullojen valuvia tahroja.
— Niin, niin, niin, kyllä minä sinun asiasi arvaan. Joku jostakin, mistä lie Merenkulkijoiden kapakkakaupunginosasta on lähettänyt sinut kysymään, että mitä täällä tapahtuu, ikäänkuin sinä olisit joku juoksupoika!
— Ihan mielellänihän minä, Simo sanoi, vaikkei tiennyt oikein kenelle nyt oli kohtelias.
— Ei! Minulla tässä kysyttävää on! Musta huusi. Miten sinä olet päässyt tähän kaupunkiin? Mitä keinoja sinä olet käyttänyt? Samantekevää, mistä sinä tulet, mutta vaikean rajan sinä olet ylittänyt! Musta huusi.
— Voi, kun minä en oikein muista, Simo henkäisi pelästyneenä.
Musta katseli silmät kiihtymyksestä harittaen hetken ulos ikkunasta ja alkoi sitten puhua. — Kaikki nämä vuodet, kaikki nämä vuodet minä olen yrittänyt löytää tietä rajan ylitse. Miksikö? Miksikö? hän kiljahteli suuttuneena oletetusta kysymyksestä ja alkoi repiä tukkaansa toivottomana toisen typeryydestä.
— No, kuuntele! Tämän kaupungin kansa on ollut kauan sitten, alkuaan sellaista, että se on pystynyt näkemään ja ymmärtämään, että maailmoja ei ole vain yksi, vaan loputon määrä lomittain ja limittäin, toisiinsa kätkettynä, sidottuna, sotkettuna. Ja tuo kansa pystyi myös liikkumaan maailmasta toiseen, ties millä ilveellä! — Niin siihen aikaan myös kaupungin Puiston tuntemattomassa sydämessä, siellä missä aika on pysähtynyt, kuljeskeltiin mielin määrin. Nyt sinne ei kyllä kukaan pääse. Ja jos sinne vahingossa jotenkin joutuisi, ei muistaisi koko paikasta mitään. Sinä kuulemma kyllä oikaisit Puiston läpi! Musta muljautti nyt Simoa katkeran näköisenä, jatkoi sitten puhumista. — »Kaikki on näkyvillä!» »Mikään ei ole peitossa!» he kirjoittivat kirjoihinsa ja rakensivat mahtavan Peilikaupungin ihmeellisine, kuviatulvivine peileineen. Sen piti kertoa ja muistuttaa sukupolvelta toiselle tästä asiasta.
Mutta kun jollekin asialle aletaan tehdä muistutuksia, merkkejä, vertauskuvia, käy ajanmittaan niin, että asia, josta ne kertovat tulee hämäräksi ja merkit muuttuvat itsetarkoituksiksi.
Tästä on jo pitkä aika. Enää ei esimerkiksi ymmärretä, miksi meidän nimemme voi lukea meidän vaatteistamme. Peileillä rakennetaan yhä, mutta peilit eivät kerro enää mitään, ne ovat pelkkää koreilua, tuhlailua, huvittelua. Enää kukaan ei liiku maailmasta toiseen. Ja tämäkin maailma, tämä kaupunki on pirstottu kummallisiin kaupunginosiin. Yhdesssä osataan tehdä veneen köli, toisessa peräsin, kolmannessa mastot, neljännessä purjehditaan. Voi taivas, mitä me enää tiedämme edes yhdestä veneestä!
Kun minä eräänä päivänä ymmärsin, mitä kaupungin peilit yrittivät meille kertoa, minä päätin ryhtyä etsimään kadotettua tietä. Minä halusin tuoda tälle kansalle sen menetetyn näkemisen kyvyn, ajaa sokeuden ulos kaupungista.
Voi, miten onnellisena minä paneuduin suureen tehtävääni, Mustan silmät tulivat hetkeksi haaveellisiksi, lapsellisen hellästi hymyileviksi. — Minä opin, että kysymys oli vain maassa liikkuvien varjojen ja valojen suhteista, taittumiskulmista, liikkumisnopeuksista ja väriasteista. Maailmojen rajat kulkevat luultavasti valon ja varjon leikkauspisteessä, siinä ohuen ohuella särmällä.
Ja minä tein töitä. Minä käsittelin valoa kaikilla mahdollisilla tavoilla. Minä keitin, sekoitin, hämmensin, ompelin yhteen ja purin, sommittelin, asettelin, lomittelin, liikuttelin. Mitä minä en olisi yrittänyt! hän vaikeni ja huokaisi alakuloisesti. Huppukin valahti lopulta alas harteille väsyneenä elämäänsä.
— Ja lopputulokseksi kaikesta minä sain aina vain tyhjää ja likaista hämärää. Kaikki valot ja varjot, joihin minä kajosin, kuluivat loppuun, sotkeutuivat yhdeksi kaameaksi, myrkylliseksi hämäräksi, joka alkoi levitä minun talostani joka puolelle. Eikä se ollut mitä tahansa luonnollista iltahämärää, joka hetkeksi häivyttää näkyvistä ihmisten ja talojen ääriviivat. Se oli keinotekoista, vahvaa, sitkeää, sairasta hämärää, joka nielaisi sisälleen lopullisesti ihmiset ja esineet, ytimiään myöten.
Mutta minä en luovuttanut, en, vaikka näin tuon hämärän inhottavan temppuilun. Jotakin on maksettava, tieto vaatii uhrinsa, minä ajattelin. Mutta kerta toisensa jälkeen minä epäonnistuin. Musta haroi raivokkaasti ohutta, kulunutta tukkaansa, pyyhkäisi pinon papereita lattialle.
— Sinä olet siis ollut minua viisaampi, sinä olet ehkä tuntenut taittumiskulmat paremmin. Sinä olet kuin oletkin tullut toisesta maailmasta! Tule nyt sitten ja osoita minun virheeni, Musta sanoi ja penkoi pöytäänsä, levitti Simon eteen täyteen tuherrettujen papereiden tulvan. — Katso, miten huolella kaikki on pantu kokoon. Jokaisen valo- ja varjopisteen kulku on laskettu. Tarkista!
— En minä tämmöisestä mitään ymmärrä, Simo yritti keskeyttää. Mutta Musta puhui taas taukoamatta, kulki ympäriinsä kiivain askelin. — Joskushan sen täytyy onnistua. Sen täytyy onnistua, hän huusi ja tempaisi äkkiä oven auki pieneen komeroon. Sen keskellä kiehui, porisi ja kohisi suuri astia avoimen tulen päällä.
Simo seurasi Mustan jäljessä sen äärelle ja vilkaisi sen sisään. Siinä valoisa, hohtava, säteilevä kulta ja mustaa tummempi, synkkää synkempi hopea kuohui, pyörähteli toistensa lomissa, tanssi, keikkui, porisi ja pulputti niin että Simolle tuli äkkiä, väkisinkin mieleen pihakoivun tanssivat varjot hulmuavalla niityllä. Mutta ilmaan siitä kohosi paksuja, sumuisia hämäränpilviä, valui astianreunoilta maahan, lattian rakoihin ja ikkunasta ulos.
— Voi, ei näin, Simo huokaisi silloin. — En minä tällaista osaa tehdä!
— Miten sitten? Miten sinä pääsit tänne? Mitä taikoja sinä käytit? Mitä tietoa sinä sovelsit? Musta katsoi nyt herkeämättä Simoa silmiin.
— Minä taisin poimia mansikoita mansikkapaikalla, vai söinkös minä raparperia, istuin siinä vaan, tuuli suhisi heinässä, en minä sitä niin kuunnellut, enkä katsellut, en minä oikeastaan tehnyt juuri mitään. Mutta minä huomasin, että siinähän on heinässä, heinikon sisässä ollut koko ajan näkyvissä tämä kaupunki. Kumma tosiaan, etten ollut sitä ennemmin tullut huomanneeksi. Ja sitten minä tietysti vain olin täällä.
Musta tuijotti Simoa kalvenneena, kädet hervottomina, otsan tiuhat, liikkuvat rypyt äkkiä rauenneina.
— Sitä minä pelkäsinkin, hän kuiskasi hiljaa. — Sitä minä pelkäsinkin. Ei ole mitään tietä. Ei ole mitään salaisuutta. Ei voi löytää sitä, mikä ei ole edes kadonnut.
— Niin, ei se ollut missään oikeassa piilossa, joskus sitä etsi vain niin kovasti, ettei ehtinyt katsoa, Simo kuvasi.
— Ei mitään salaisuutta, Musta kuiskasi ja levitti käsiään surumielisesti ympärilleen, katseli työpöytäänsä, joka näytti kaikenaikaa papereita syöksevältä tulivuorelta.
Sitten hän äkkiä ryhdistäytyi. — Minä olen niin kauan näitä asioita tutkinut, niin kauan etsinyt, etten minä pysty pysäyttämään älyni kiitävää ratsua. En minä osaa vain toljottaa maailmaa ympärilläni niin kuin jotkut lapset tai hullut! hän sanoi korskeasti.
Mutta kun hänen silmänsä osuivat taas työpöytään ja tulella kohisevaan astiaan, hänen katseensa särkyi, hartiat painuivat. Hetken hän seisoi siinä tuskaisen näköisenä, hievahtamatta kuin mustaan kiveen veistettynä. Sitten hän harppoi kiivaasti pöytänsä ääreen, kahmi sylin täyteen paperia ja kantoi ne avoimeen tuleen, kääntyi, haki toisen ja kolmannen sylillisen. Tuli ahmaisi ne, paisui, liekit nousivat riehaantuneina yhä korkeammiksi. Hämärä hiipi sen alta pakoon.
Musta juoksi yhä kiivaammin pöytänsä, hyllyjensä ja tulen väliä, paiskoi papereitaan siihen ja kuiskutti koko ajan: — Ei salaisuutta! Ei mitään salaisuutta! Ei mitään salaisuutta!
Simo katseli, miten tuli kasvoi, riehui ja tanssi, sulatti ja hävitti koko pulputtavan padan, paisui yhä, karkoitti viimeisetkin laiskat hämäränpälvet ulos. Se kohisi, hulmusi ja valaisi koko huoneen häikäisevän kirkkaaksi.
Simo näki ikkunasta, miten hämärä pakeni, miten talo toisensa jälkeen vapautui sen peitosta ja valheesta, muuttui oikeaksi taloksi. Ja pihalta alkoi jo kuulua hilpeää puhetta ja naurua.
Sitten hänestä äkkiä näytti kuin tuli olisi alkanut levitä, laajeta humisten silmänkantamattomiin. Hän hätkähti, pelästyi hiukan, mutta huomasi sitten, ettei enää katsellutkaan mitään tulta, vaan muurahaiskallion kupeella ihmeellisesti tulenpunaisena hulmuavaa heinää. Taivaanrannan ylle oli juuri noussut hehkuva, liekehtivä aamuaurinko. Se täytti ruohon juuria myöten kirkkaalla, punaisella valolla.
Heinikko humisi, suhisi, humisi liekeissään ja jostakin syvältä, sen sisältä kantautui vielä kuiskutus: »Ei salaisuutta, ei salaisuutta, ei salaisuutta.»
Simo katseli ja kuunteli, outo, viiltävä riemu sisässään, kutittava nauru vatsassaan.
Aurinko nousi yhä, sen puna vaaleni, kalpeni. Meri alkoi herätä, antoi tuulen viimein särkeä tumman, tyynen pintansa kimaltaviksi sirpaleiksi. Mutta vasta kun ensimmäiset linnut aloittivat pensaikossa hilpeän lavertelunsa, Simo huomasi, että hänen jalkansa olivat kylmästä aivan puutuneet ja kankeat.
Hän nousi vaivalloisesti viileästä maasta, hieroi kohmeisia, tunnottomia jalkojaan, lähti sitten kiireesti juoksemaan kotiin päin täristen ja tuhisten. Varovasti hän avasi ja sulki ulko-oven, hiipi makuuhuoneeseen, sukelsi hytisten peittonsa alle ja käpertyi aivan kasaan.
Hän valvoi siinä vielä pitkään, kuunteli miten ympärillä
jo käänneltiin kylkeä, heittelehdittiin, möyhennettiin ja pengottiin
tyynyjä, aivan kuin niiden sisästä voisi vielä pusertaa tilkan keskiyön
pimeyttä. Koko huoneen ilma liikahteli ja värähteli aamuyön rauhattomia
unia täynnä.
Vaikka Peilikaupunki ei enää sen jälkeen näyttäytynyt Simolle, kuuli hän vielä yhden kerran heinän kuiskaavan sanoja. Mutta se tapahtui aivan muualla ja hyvin paljon myöhemmin, eräänä kevättalvena. Silloin Simo oli jo melkein aikuinen.
Bussipysäkin vierestä, pellonlaidasta oli lumi sulanut ja paljastanut edelliskesäistä heinää, kuivaa, sulan veden kampaamaa. Makea, veden ja lumen tuoksuinen tuuli virtasi koivujen oksissa kun ne sulassa lammikossa purjehtivat päin kevättä, eksyi äkkiä heinän sekaan, suhahti, kuiskasi Simon korvaan aivan hiljaa: »Ei mitään salaisuutta.» Ja koko maisema hänen ympärillään puhkesi silloin hymyyn.