Gösta Stenman oli 1900-luvun alun johtava taidekauppias ja taidemaailman löytöretkeilijä, Helene Schjerfbeckin ja Tyko Sallisen löytäjä ja tukija. Hän liikkui Euroopan suurissa taidekaupoissa ja sai käsiinsä niin Rubensin kuin Tizianin töitä. Stenmanin seikkailuista suurin oli Rembrandt.
Gösta Stenman (1888–1947) kirjoitti itsestään: ”Olen ollut kiinnostunut maalauksista ja taiteesta lapsuudestani, oululaisista kouluvuosistani lähtien. Kiinnostunut on aivan liian laimea sana, sillä koulun ohella ajatukseni liikkuivat tuskin missään muussa. En päässyt siitä irti vaikka olisin miten yrittänyt.”
Poikavuosinaan Stenman oli sanojensa mukaan ”raivoisan nälkäisenä” ahminut erään oululaisen taiteilijan laajan taidekirjaston ja ryhtynyt järjestelmällisesti keräämään Rembrandtin painokuvajäljennöksiä. Kiinnostus ei rajoittunut keräilyyn, vaan hän oppi myös analysoimaan Rembrandtin ja Jan Lievensin etsauksien välisiä eroja.
Rembrandt oli pelkkinä kuvina järkyttänyt häntä jo kouluvuosina. Maalarista tuli myöhemmin pitkien, hartaiden mietiskelyjen kohde.
Oli luontevaa, että aikuisiässä Stenmanista sukeutui taiteen rakastaja ja keräilijä. Hän perusti Helsinkiin taidesalongin, josta tuli uusien virtausten keskus, ja myöhemmin taidepalatsin Heikinkatu 10:een, nykyiselle Mannerheimintielle Svenska Teaternia vastapäätä.
Juho Mäkelän muotokuva
Gösta Stenmanista nuorena.
Myrsky taidepiireissä
Tyko Sallisen ilmaantuminen taiteen kentälle oli aikoinaan skandaali; häntä pidettiin pöyristyttävän brutaalina. Kriitikot kirjoittivat lankkumaalarista ja töherryksistä: ”Herra Sallisen ekspressionistiset maalaukset, mikäli ne sellaiseen koulukuntaan kuuluvat, ovat tuon suunnan surkeimpia näytteitä ja kelpaavat todistamaan vain herra Sallisen erehtyneen väärälle uralle.”
Nuori Stenman oli Dagens Tidningin toimittaja ja nousi puolustamaan Sallista. Hän kirjoitti lehteen artikkelin, jossa julisti, että Sallinen oli parasta, mitä Suomen taiteessa oli tapahtunut. Taidepiireissä syntyi myrsky, joka siirtyi pian lehden sivuilta Suomen Taiteilijayhdistykseen.
Akseli Gallen-Kallela sai pudotettua Sallisen, ”tuon emähullun” Taiteilijayhdistyksestä, kun päätettiin että ne, jotka eivät olleet maksaneet jäsenmaksujaan, erotettaisiin. Tiedettiin hyvin, ettei köyhällä Sallisella ollut tällaisia rahoja.
Sallista tapaukset järkyttivät syvästi ja hän päätti muuttaa Suomesta Yhdysvaltoihin, jossa oli tarjottu pilapiirtäjän paikkaa. Hän tarvitsi matkarahoja ja meni Stenmanin puheille tarjoamaan tälle Pyykkärit-tauluaan. Kaupat tehtiin 150 markalla, ja Sallinen pääsi lyhyeksi jääneelle Amerikan-matkalleen.
Vuosia myöhemmin Pyykkärit saavutti sensaatiomaista huomiota taidenäyttelyissä, ja Stenmanista tuli Sallisen rahoittaja ja mesenaatti. Maalaus myytiin sittemmin Ateneumille.
Gösta Stenmanin Sallinen-huone Heikinkatu 10:ssä Helsingissä.
Schjerfbeckin tukija
Helene Schjerfbeckin Stenman tapasi Hyvinkäällä, jonne taiteilija oli vetäytynyt äitinsä kanssa pakoon kovaa taidemaailmaa. Vaatimaton ja itsekriittinen taiteilija ei katsonut minkään työnsä olevan myymisen arvoinen: ”En osaa maalata, se on vain yritystä.”
Akseli Gallen-Kallelan, Eero Järnefeltin ja Pekka Halosen kuiskuttelu naisesta, joka maalasi ranskaksi ja joka oli saatava pois Taidekoulusta, oli kantautunut Schjerfbeckin korviin. Se varmasti vaikutti myrkyllisten, vähättelevien lehtiarvostelujen lisäksi hänen erakoitumiseensa.
Tapaamisen jälkeen Stenman oli syvästi vaikuttunut Schjerfbeckistä. 50-vuotias taiteilija oli hiljaisessa kolkassaan maalannut yhtä tuoreita tauluja kuin Matisse ateljeessaan.
Stenman säästeli Schjerfbeckin esiin tuomista. Hän keräsi taiteilijan töitä kaikessa hiljaisuudessa laajan kokoelman ja jopa neuvoi tätä olemaan osallistumatta yhteisnäyttelyihin.
Vakiinnutettuaan asemansa johtavana taidekauppiaana Stenman järjesti Schjerfbeckille yksityisnäyttelyn taidesalongissaan syyskuussa 1917 ja myöhemmin muita näyttelyitä. Stenman osasi mainostamisen ja oikeanlaisten puitteiden rakentamisen taidon.
Schjerfbeckin maine kasvoi ja vakiintui. Hän luotti täysin Stenmaniin, heidän yhteistyönsä oli tiivis.
Koska taiteilija kärsi jatkuvasta rahapulasta, Stenman ehdotti, että tämä tekisi uusia versioita vanhoista töistään. Myös Stenmanin maine kasvoi Schjerfbeckin myötä. Stenman järjesti suojatilleen kansainvälisen läpimurtonäyttelyn Tukholmaan 1937.
”Epäilen, että hänen merkityksensä on paljon suurempi kuin mitä muut ja minä nyt näemme. Ajan seos kirkastukoon, mutta aikaahan on riittämiin meidän jälkeemmekin”, hän kirjoitti.
Pieni mustunut taulu
Monipuolisesti lahjakas, temperamentikas ja käänteissään nopea Stenman oli myös taitava vainuaja ja metsästäjä kansainvälisillä taidekaupan kentillä. Hän liikkui sekä Pariisin että Lontoon taidekeskuksissa harjoittaen yhä terävämmäksi käyvää silmäänsä. Hän oli ostanut eräältä myyjältä, joka ei alkuunkaan tiennyt mitä oli myymässä, Rubensin, löytänyt Tizianin ja joukoittain muita suuria maalareita.
Suurin seikkailu oli hänelle Rembrandt.
Isäni Eino Krohn oli tuohon aikaan nuori opiskelija Lontoossa. Stenmanin ystävänä hän pääsi osalliseksi näistä tapahtumista.
Eräänä päivänä Stenman ilmestyi kiihtyneenä isäni luokse. ”Jos se taulu, jonka äsken näin Hurcombin huutokaupassa, ei ole Rembrandt, en ole enää missään tekemisissä taidekaupan kanssa”, isäni kertoo hänen sanoneen.
Saman tien he lähtivät yhdessä taidehuutokauppaan katsomaan taulua. Perillä Stenman huomasi sen kadonneen ja alkoi kiihkeästi etsiä, kunnes löysi sen muiden taulujen välistä. Stenman näytti pientä, mustunutta taulua isälleni ja kuiskasi: ”Henkistynyt tuska tässä maalauksessa ei voi olla kenenkään muun kuin Rembrandtin.”
Maalaus esitti lukevaa vanhusta.
Se, että taulu oli piilotettu muiden taulujen sekaan, sai Stenmanin epäilemään, että niin sanottu rengas oli liikkeellä. Tämä tarkoitti sitä, että joukko taidekauppiaita oli sopinut keskenään, että vain yksi henkilö ryhtyisi huutamaan tiettyä taulua, jotta sen hinta jäisi mahdollisimman alhaiseksi. Sen jälkeen rengas piti taulusta muualla oman huutokaupan. Stenmanin mielestä tapa oli suorastaan rikollinen.
Rembrandt: Lukeva apostoli
Kilpailu huutokaupassa
Hurcombin huutokaupassa oli siis jännittynyt tunnelma. Paikalla ei ollut yhtäkään Bond Streetin suurista taidekauppiaista, bulvaanit olivat töissä.
Tarjoukset alkoivat viidestä punnasta ja nousivat vaivalloisesti 150 puntaan. Tämän jälkeen enää yksi henkilö kilpaili Stenmanin kanssa.
Stenman oli kuitenkin vakuuttunut siitä, etteivät renkaan jäsenet mitenkään voineet olla varmoja Rembrandtista, joten hänkin alkoi esittää epävarmuuden merkkejä. Kun tarjoukset olivat nousseet 250 puntaan asti, hän lopetti.
Niin rengas oli saanut taulun haltuunsa.
Isäni kertoo yllättyneensä siitä, etteivät kilpailijat vaikuttaneet tyytyväisiltä, päinvastoin. Pian yksi tuli Stenmanin luokse utelemaan, miksi tämän kiinnostus oli äkkiä loppunut. Stenman vastasi olankohautuksella.
Nyt kilpailija kyseli, kelpaisiko taulu 275 punnalla. Stenman empi pitkään, mutta kaivoi sitten lompakon esiin ja maksoi summan. Hän oli saanut taulunsa.
Jälkeenpäin Stenman kertoi: ”On olemassa ilmaisuja, joita on mahdotonta jäljitellä. Rembrandtin syvä väsymys ja surumielisyys kuuluvat erottamattomasti maalariin. Omakuva Uffizin galleriassa esittää täysin ilotonta Rembrandtia; väri on vaimennettu samaan asteikkoon, jolla vanheneva Tizian korvasi kaiken purppuransa. Mutta ilme on jäljittelemätön. Carstanjen-kokoelman omakuvassa viimeisiltä elinvuosiltaan Rembrandt nauraa kaikelle: narrin jäähyväiset.”
Stenman Christie’sin huutokaupassa Lontoossa 1940-luvulla.
Rembrandt vai Lievens?
Stenmanilla oli kiire saada tunnustus löydölle. Hän lähetti mustuneen taulun kuuluisimmalle Rembrandt-tuntijalle Hofstede de Grootille Haagiin.
Vastaus tuli nopeasti: ”Lukeva vanha mies on Lievens ei Rembrandt.”
Stenman oli tyrmistynyt. Hänen mielestään Lievensissä piili taiturimaisen ja tarmokkaan käsittelyn takana aina älyllinen tyhjyys. Lukevassa vanhuksessa sellaista ei totisesti ollut.
Isäni kertoo, että tuon viikon aikana, jonka hän vielä vietti Lontoossa, Stenmania ei ollut hyvä lähestyä. ”Kävimme kerran teatterissa ja söimme pari kertaa yhdessä lounaan. Mies vain murjotti eikä sanonut montaakaan sanaa.”
Seuraavana kesänä isäni meni tervehtimään ystäväänsä tämän kesäasunnolle Porkkalaan. Kaikki oli muuttunut. Stenman säteili riemusta.
Hofstede de Grootilta oli tullut toinen, pitkä kirje. Hän kiukutteli, kuinka joku voi olla niin kärsimätön, että pyytää vastausta tällaisesta asiasta sähkeitse. Hän oli ottanut taulusta runsaasti valokuvia, tutkinut niitä pitkään ja tullut siihen tulokseen, että kyseessä oli sittenkin Rembrandt. Hän pyysi vielä taulua nähtäväkseen.
Stenman oli lähettänyt taulun Haagiin ja saanut vastauksen: Taulu oli kuin olikin Rembrandt, vieläpä erittäin korkeatasoinen alkuperäinen työ, maalattu noin 1630.
Stenman sai myöhemmin taulusta myös muilta asiantuntijoilta ylistäviä lausuntoja.
Lukeva vanhus tunnetaan nykyään myös nimellä Lukeva apostoli.
Kun Stenman viimein myi taidepalatsinsa, hän asui vielä kolmisen vuotta Suomessa, mutta asettui sitten perheineen Tukholmaan. Hänen kodissaan vieraili laaja joukko taiteenystäviä ihailemassa kuuluisaksi tulleita taideaarteita, heidän joukossaan Ruotsin silloinen kruununprinssi Kustaa Aadolf.
Stenman perusti Tukholmaan vielä kerran uuden taidesalongin, ja hänet nimitettiin Ruotsin kuninkaalliseksi hovi-intendentiksi 1937. Hän piti kuitenkin tiiviisti yhteyttä Suomeen ja seurasi suomalaista taide-elämää loppuun asti.
 |
Gösta Stenmanin tekemä oma kuva. |
Glorian Antiikki
2/2004
kuvat © WSOY