Elämä, jota kahlaat on
aivojen eritettä,
uutetta, lientä, fluidumia,
uni ja valve ja puut
höyryä, sumua, höyryä.
Ja silmänräpäyksessä
kaikki kohtalosi
muuttuvat
kun taivaan pilvet vähän
kääntävät kasvojaan.

Valo ei pysy paikoillaan,
vaan on lähtenyt
loputtomalle karkumatkalle.
Eikä se löydä ainetta.
Minä olen universumin
musta kappale,
minä olen puuttuva massa,
minä olen pimeää ainetta,
joka ei ime tyhjyydestä mitään,
joka ei heijasta mitään,
vaan säteilee yksin
suden silmien paloa.

Sinä kesänä
keikkuvassa veneessä,
kun kokka vonkui
sammaloituneeseen tolppaan,
minä pusersin elämänvettä
märästä köydestä
ja isälläni oli silkkipaperihymy
ja hän oli lepattava kuin
särkyvä lamppu ja minä kysyin häneltä,
pääsenkö joskus Narniaan,
eivätkä hänen kasvonsa,
niin vanhaa tinaa,
että niiden lävitse näki etääntyvän
linnunradan,
paljastaneet
minulle totuutta,
sillä hän kätki makeisia
kivien alle.
 
Äkisti hän huokaisi:
Sinä seisot Narnian joukoissa,
vaikkei Narniaa olisi olemassakaan.
 
Voi, miten väärässä hän oli:
Minun elämässäni ei ollut
sulavan jään hetkeä.
Ei noiduttua viiltoa.
Ei lokin kirkaisua,
joka olisi nostanut
kuun ja auringon kumartamaan
yhtäkään kertaa, yhtään ainoaa kertaa
toisilleen.
 
Kesä hengitti leveää maan hajua,
johon merituuli vaivoin
sai murrettua säröjä
ja veneen reuna vonkui.

Sinä!
Sinä olet sama puu
kuin
Zócalon torin laidalla,
se
joka notkisteli käsivarsiaan
kiemurteli kiivaasti ilveilijänä,
teki taikatemppujaan.
 
Mutta minä
tunnistan sinut kyllä!
 
Sinä se olet!
Kuuraa nyt vain hiukan
herkillä sormenpäillä
Helsingin
rapisevaa talvi-ilmaa,
nyökäytät nöyrästi hiukan,
sama silti,
sama puu.
Sama auringon hehku ytimessäsi,
samaa taivasta kuiskaat
taukoamatta.

Aine on tiukasti puristunutta,
kuumaa ja ehjää
kun sitä katsoo kaukaa.
Pyörremyrskyn jälkeen
se menee pirstaleiksi
ja valo hajoaa pimeydeksi.
 
Hirveä myrsky sylkäisee menemään
tiukuja helistelleet kuut,
vääntää sijoiltaan kaikki auringot
ja niiden ellipsejä nöyrästi vaeltaneet planeetat,
pyörittää linnunratoja
helvetillisessä karusellissa kuolemaan,
paiskaa lopuksi tyhjyyteen
kaikkeuden Ensimmäisen Prinsiipin.
 
Silloin minä pesen
räsymattoa rantakalliolla
ja käytän sitruunaa
maton raitojen kirkastamiseksi.
Meri kuiskii,
lokit kertovat koko totuuden:
Minä olen häikäisevällä rannalla!

Tarinoiden tarkoitus
on uskotella,
että on tarinoita.
 
Siivettömässä maailmassa
me olemme niin täynnä
toivoa ja odotusta ja halua.
Me haluamme kuulla
alkuja ja loppuja.
Edes hetkeksi nähdä
pegasuksia taivaalla
kaikessa loistossaan,
hadeksia, heraksia, eroksia,
kentaureja, ronaldoja, figoja.
Taivaissa keksityn
kyyneleen verran.