Minä liikuttelen nyt silmiäni tapahtumien
kaiken liikkeen verkostossa,
koska minä olen ennustaja.
Minä pidän kaikesta materiasta,
jota voi kosketella, leikata, avata, sulkea,
jonka syvyyksiin voi upottaa silmänsä, päänsä,
elämänsä pohjattoman pohjan.
Siksi minä olen ennustaja.
Sillä kaikesta materiasta siroimmin kuvioitua
on tapahtumien kudos,
kaiken liikkeen liha.
 
Ennustaminen vaatii alituista katseen teroitusta,
kärsivällisyyttä,
hyvin varovasti, hyvin varovasti on edettävä
eilisestä
tähän aamuun
pitkin huoneissa kuljeskelua, elämänkulkua,
kädennostoa haarukalle, haarukalta pois,
ja alue on rajattava, sillä aikavälittäkin kimpoaa
haarukasta tapahtumien sädekimppu
maan ääriin asti.
On pysyttävä haarukassa, kun ollaan haarukassa,
 
siitä siirrytään haarukannostoon,
ja kun näiden yhteys on löytynyt, pysähdytään,
katsellaan, että
miksi haarukan rata on semmoinen kuin on ja
näin repeää esiin mahtava verkosto,
aukeaa huima kuilu katseen mennä.
 
Hyvin syvälle silmät uppoavat,
pienistä pienimpiin osiin tunkeutuvat,
etsivät, liikkuvat, liukuvat
pehmeässä, pitsitetyssä pimeydessä.
Pitkin ainoaa oikeaa tietä.
Ja hyvin syvällä siellä,
asiat tulevat tuoksuiksi,
tulevat niin aavistuksiksi että
niitä on terävöitettävä
keinotekoisesti, niille
tehtävä valekontrasteja,
lisättävä kudoksiin keksittyjä värejä,
jotta tapahtumien rata taas erottuisi.
 
Niin kaunista kudosta,
niin elävää lihaa,
että sen kanssa on oltava varuillaan,
temppuiltava, hämättävä,
kun se
temppuilee ja hämää.
 
Peräännyttävä, peräännyttävä ja hiivittävä taas
eteenpäin,
ja syvemmälle, elämän palelevaan sisukseen asti.
 
Sieltä, syvältä sieltä aukeaisivat kaikki tiet
ennustajan mennä,
kaikkiin suuntiin,
kaikkiin haarukannostoihin
ja kaikkeen mikä
kaikkialla on, mutta
näille kääntää ennustaja selkänsä,
vain eteenpäin liikkuu ennustaja,
haarukannostosta iltaan
ja huomiseen iltaan
ja yksisuuntaisesti
ajassa eteenpäin
ja iltaan.
Ja iltaan.
 
Alituista kärsivällisyyttä vaatii ennustaminen,
ettei katse alkaisi harppoa,
lipsahtaisi väärälle radalle,
ettei veitsi vaurioittaisi elämän sisuksia,
niin että se alkaisi vuotaa,
ettei värejä lisättäisi huolimattomasti, liikaa.
Ettei eteen aukeaisi valheita,
haamutulevaisuuksia.
Vääriä auringonnousuja.
 
Mutta joskus,
joskus minä vain lekottelen nurmimatoilla,
katselen tuulen menoa.
Ja kun minä näen valkoisen perhosen,
nyökäytän jollekulle,
että miten se on hyvä enne.

Tänään kahden korkean,
hyvin lähekkäin kasvavan talon välissä
ratkesi taivas vähän
ja paljasti ilman rakenteita,
sen kaartevat, sirot sillat,
laiturit, häikäisevät ulapat.
Joku vanha nainen kurotteli ikkunasta kaulaansa,
siristeli silmiään,
lähti etsimään laseja,
eikä löytänyt niitä, juuri niin kuin
tapahtuu aina taivaan hiukan ratketessa.
Ei sitä kukaan huomaa,
mutta kaduille tulee paljon valoa ja
viiltävä tuuli, suussa makealta maistuva.
Jossakin kadunkulmassa aina joku äkkiä
päättää lähteä sinne,
sinne hyvin kaukaiseen paikkaan,
jonne aina on tahtonut lähteä.