(ensimmäinen luku, katkelma)
Omenametsä
Syvällä, hyvin syvällä avaruudessa ui kaunis, vanha planeetta. Ja aurinko, jota se kiersi, oli niin vanha, että jo kauan sitten oli menettänyt keltaisen, häikäisevän kirkkautensa ja muuttunut suureksi, punaiseksi kehräksi. Mutta sen outo hehku sai tummien metsien, vihreiden niittyjen ja kultaisten viljapeltojen, punaisten kallioiden ja valkoisten hietikoiden, kirjavien kukkien ja loistavien puutarhojen kaikki värit syvenemään ja liekehtimään aivan kuin niistä itsestään olisi lähtenyt tuota kullankarvaista valoa.
Tällä planeetalla ei ollut suuria mantereita, vain vehmaita pikkusaaria ja saarirykelmiä, jotka pirstoivat meren laajoiksi valtameriksi, sellaisiksi kuin Suurimeri, Tuntematon valtameri, Etelän valtameri.
Ja useita saaria peittivät sankat metsät. Niissä kasvoi meheviä, kiiltävälehtisiä omenapuita, jotka olivat suuria kuin tammet ja joiden oksistot nousivat jykevinä valoa kohti, haarautuivat, kiemurtelivat, pujottautuivat viereisten puiden oksistoihin, kunnes aikaa myöten kaikki puut pitelivät toisistaan kiinni niin lujasti, ettei yhtäkään olisi voinut kaataa. Ja omenat paistoivat niiden lehvissä kuin kirkkaanpunaiset lamput, joskus niin painavina rypäleinä, että oksien oli painuttava maahan asti.
Eräässä tällaisessa metsässä asusti kylällinen keijukaiskansaa. Se ei ollut millään tavalla harvinainen kylä, sillä kaikki saaret olivat keijujen asuttamia. Mutta näillä keijuilla, joista minä kerron, ei ollut muista metsistä aavistustakaan.