Aine ylitti olemattomuuden kynnyksen,
niin se loi itsensä,
se on Jumala.
Ehdoton. Täysi.
Sen tahto ja voima on samaa,
sen olemassaolo niin täydellistä,
ettei se voi tehdä mitään.
Ei muuttaa maailmaa,
itseään.

Tärkeintä ovat tuulen liikkeet.
Puihin on ihminen sidottu
ohuin langoin,
niissä huokuu hengityksen rytmi,
kohisevat veren äänet.
Ja jos puita ei alituisesti tarkkaile,
jos tuulelle ei riitä aikaa,
ihminen kadottaa itsensä,
tulee muiden voimien
marionetiksi.

Täällä synnytään ja kuollaan
hyvin hitaasti, vähitellen,
hiukkanen hiukkaselta
meidän ruumiimme
vaihtaa muotoaan
eikä siitä joudu mitään hukkaan,
katoa,
sillä syntymättömät lapset
tarvitsevat sen kaiken
joskus,
alkavat näin hyvin hitaasti
tehdä syntymäänsä,
vähitellen,
kauan ennen syntymänsä päivää.
 
Ja jos elämä joskus oli,
niin valojuovassa harmaalla huovalla,
tuulen pullistamassa verhossa,
jossakin muualla, poissa,
ruohikossa, joka kasvoi ennen minua
ja kasvaa jossakin aina.

Aine antaa kärsivällisesti
meidän jalostaa sieluamme,
eikä tyrkytä itseään.
Lempeästi se vain hymyilee
sormissa ja kynässä,
jota sormet pitelevät
ja on alati läsnä,
alati kukkii ja kuolee,
järjestyksessä,
jonka on itse laatinut.
 
Ei sen yläpuolella ole mitään,
eikä alapuolellakaan,
siksi se ei kahlitse mitään,
vaan kietoo
olemassaolonsa armoon.

Ainetta ei hallitse mikään muoto,
ulottuvuudet
saavat päästön
sen kohdusta.
Ei ole veistäjää
eikä marmorinpalaa.
Mutta muoto on
aineen keksintö,
jolla se pakenee äärettömyyttään.
Ihminen on aineen keksintö,
jolla se hakee unohdusta.
Ei se voi unohtaa,
ihminen muistaa äkkiä
alkuperänsä.
Se on Aine.
Ikuinen.

Ei ole kahta samaa syytä.
Mikään ei päde kahdesti.
Ja näillä eväillä
me ryömimme maailman tunnelissa.
    Niin paljon tuskaa
    väärien karttojen takia
    ja hätää eksyneiden kasvoilla.
 
Mutta elämä ei opeta.
Ei ole mitään oppimista.

On vain suuri eläin,
joka kuolee aina joskus, vähän
ja sitä mukaa syntyy uudelleen
toisesta päästä,
loputtomassa palossa
mätänee ja versoaa
käpälästä pyrstöön ja kärsään,
alkaa ja loppuu väliaikaisesti.
Jos olisi piirretty hento raja
jonnekin kuoleman maastoon,
ohut ja terävä,
olisi siinä meidän pelastuksemme.